Olen viime aikoina pohtinut paljon yksilön vastuuta omista toimistaan. Sitä, miten joukko voi ikään kuin ”sallia” vastuuttoman käytöksen: mitä suurempi joukko on, sitä pienempi siivu yhteisestä vastuuta jakautuu yhdelle ihmiselle, jolloin houkutus lipsumiseen kasvaa. Onhan se vaivalloista pitää aina kiinni sovituista säännöistä tai käyttäytyä aina esimerkillisesti. Ja aina voi vedota siihen, että ”kun noi muutkin” tai ”mä vaan tän kerran”. Olen miettinyt sitä, miten tälle ajalle tyypillinen käsitys ihmisten oikeuksista helposti tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus tehdä mitä haluaa ja jos tämä jotain häiritsee, se on tämän toisen vastuulla. Mauri Peltokankaalla oli mielestään oikeus julkaista Mogadishun murretta ja kameleita kommentoiva tweetti useampaankin kertaan, sillä oikeudessa oli todettu, että se ei täyttänyt rikoksen tunnusmerkkejä. (Esim. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010700177.html) Tweetin sisältö toki oli rasistinen, mutta koska sitä ei voitu oikeudessa todentaa, ei Peltokankaan omasta mielestään tarvitse olla missään vastuussa kirjoituksistaan. Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on tämä, mietin paljon sitä, miten voin opettajana kasvattaa oppilaani kantamaan vastuuta. Miten saada heidät ymmärtämään, mitä on vastuullinen käytös ja miksi se on tärkeää? Mitä vastuuttomuudesta seuraa?
Lähestynkin vastuuta dialogisuusfilosofian kautta. Olen ollut aina kiinnostunut toisen kohtaamisesta ja olen pureskellut paljon dialogisuutta. Filosofi Emmanuel Levinas puhuu paljon etiikasta ja vastuusta. Levinasin mukaan eettisen suhteen keskiössä on suuntautuminen kohti toista. Ajattelun ei tulisi olla minä-keskeistä, vaan kurottua kohti toista. Tämä toinen on kuitenkin minusta erillinen, eikä minun ole koskaan mahdollista todella saavuttaa häntä: toisessa on aina jotain, mikä jää vieraaksi ja tuntemattomaksi. Pyrkimys yhteyteen on luonteeltaan passiivista. Levinasin mukaan loputon täyttymätön halu kohdata toinen – toinen, joka ei ole saavutettavissa – saa minut altistamaan itseni. Ja vasta näin paljastuneena voin itse itsenäni toteutua. Haluni olla yhteydessä toiseen tarkoittaa myös vastuuta toisesta. Ja vaikka minä voin toteutua itsenäni vain pyrkiessäni yhteyteen toisen kanssa, hänellä ei ole vastavuoroista velvollisuutta pyrkiä kanssani yhteyteen. Lyhyesti siis eettisessä suhteessa minä suuntautuu kohti toista, eli altistaa ja paljastaa itsensä. Tämä suuntautuminen tuo mukanaan vastuun toisesta, joka konkretisoituu, mikäli yhteys muodostuu. (Hartikainen 2012, 72, 97).
Kamppailen itse päivittäin sen kanssa, etten lähtisi tekemään oletuksia toisesta pohjautuen ainoastaan omaan kokemukseeni tai tulkintaani. On vaikeaa muistaa, että toisen toiseus on jotain, mikä ei ole minun saavutettavissani. Se jää aina lopultakin vieraaksi. Meillä on suuri halu määritellä, samastua, olettaa, vetää johtopäätöksiä tai ottaa haltuun maailmaa. On helpompi paketoida asia, ihminen tai ilmiö pakettiin ja ajatella ymmärtävänsä pakettia kuin antautua kaiken tuntemattomuudelle ja toiseudelle. Ja toki on hyväkin pyrkiä ymmärtämään tai määrittelemään asioita, siihenhän kaikki tutkimus ja kehitys pohjaa – kunhan vain muistaa, että nämä määritelmät tai tämä ymmärrys on lopullinen totuus vain omassa päässämme. Heideggerin dasein kannustaa jättämään maailman silleen, ilman lukittua oletusta siitä, millainen se on ja ilman pyrkimystä määritellä tai hallita sitä. Ja huolimatta siitä, että teoriassa on yksinkertaista muistaa, että ”toinen ihminen ei näyttäydy ensisijaisesti minän tarpeiden kautta” (Tuohimaa 2001, 36), käytännössä tätä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa toteuttaa. Levinas ei anna ohjeita, ei neuvo. Hän vain muistuttaa, millainen on eettisen suhteen ilmenemismuoto. Mutta jos tämä on vaikeaa korkeakoulutetulle, asiaa vuosia pohtineelle aikuiselle, niin miten tavallinen peruskoululainen voisi sisäistää eettisen suhtautumisen toiseen?
Dialogisuuteen liittyy oleellisesti se, että en voi vaatia muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. En voi asettaa normiksi pyrkimystä dialogisuuteen: se, mitä toinen tekee, on toisen asia. Eeettisessä suhteessa ei pyritä hallitsemaan, ohjailemaan tai manipuloimaan toista. Mutta Levinasin mukaan eettinen suhde ja dialogi tarkoittaa vastuuta toisesta. Dialogisessa oppimisympäristössä pyritään aitoon yhteyteen ja siten myös hyväksytään sen mukanaan tuoma vastuu. Kuinka sitten voisin luoda dialogisen oppimistilanteen määräilemättä ja ohjailematta? Passiivisesti, itseni altistaen? Saanko toivoa, että kurotukseni toista kohti saa jonkun kurottumaan itsekin?
Anttilaa (2003, 294) mukaillen voi ajatella polkua, joka johtaa ryhmän dialogisuuden luo, Ensimmäisenä tarvitaan uteliaisuutta. Kun on uteliaisuutta oppimista, muita ihmisiä ja maailmaa kohtaan, on ylipäätään edellytykset suuntautua kohti toista. Seuraavaksi tarvitaan turvaa ja kunnioitusta. Ilman niitä polulla ei ole mahdollista edetä. Dialoginen suhde ei ole mahdollinen turvattomassa ympäristössä, jossa ei vallitse kunnioittava suhtautuminen ympäristöön, muihin ja itseen. Tämän jälkeen dialogin on mahdollista kehittyä. Tarvitaan aikaa, leikillisyyttä ja mielikuvitusta, mutta myös hiljaisuutta ja mahdollisuutta aistia asioita. Ennen kaikkea tarvitaan aikaa, sillä mikään edellisistä ei ole mahdollista kiireessä ja paineessa.
Voisiko Anttilan polkua pitää aarrekarttana ryhmän keskinäisen dialogin luo? Lietsoa ensin uteliaisuutta ja luoda turvaa ryhmän sisälle? Turvan luominen on luultavasti tärkein tekijä suhteessa vastuuseen, riippumatta siitä, päätyykö ryhmä dialogin äärelle vai ei. Turvallisuus merkitsee jaettua kokemusta siitä, että jokainen voi olla oma itsensä. Tämän kokemuksen syntymisestä on vastuussa ihan jokainen ryhmän jäsen. Siinä missä turvallisuus mahdollistaa itsensä alttiiksi asettamisen ja paljastamisen ja näiden myötä vastuun toisesta, myös turvallisesta ilmapiiristä omalta osalta vastaaminen mahdollistaa paljastumisen ja avautumisen – sen, että on turvallista olla oma itsensä. Jaettu vastuu ryhmästä tuo turvaa ja turvallisuus lisää vastuuta.
Millaista voisi sitten olla käytännön vastuullinen toiminta? Ryhmässä se voi olla sitä, että jokainen huolehtii omasta käytöksestä, omista tekemisistä ja siitä, miten kohtelee muita. Toisaalta myös sitä, että huolehtii omasta itsestäänkin niin, että ei jää täysin muiden kannateltavaksi. Vastuu on kuuntelemista, ymmärtämistä ja pysähtymistä, toisaalta se on kannustamista ja innostumista. Vastuuseen kasvetaan pikkuhiljaa. Ja yllättäen ja sopivasti tämä kasvatus on meidän kaikkien vastuulla.
KÄYTETYT LÄHTEET:
Anttila, E. 2003. A dream journey to the unknown: Searching for dialogue in
dance education. Theatre Academy, Finland: Acta Scenica 14
Hartikainen, A. 2012. Toinen on ensimmäinen. Tutkielma toiseuden merkityksestä Emmanuel Levinasin eettisessä filosofiassa. Pro-gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. 2012.
Tuohimaa, M. 2001. Emmanuel Levinas ja vastuu Toisesta. Niin&Näin 3/2001.
