Maailmassaoleminen ja ”silleen jättäminen”, koskettaminen, kurottaminen, vastaanottaminen ovat edellytyksiä sille, että taide koskettaa. Kaikki tämä vaatii herkkyyttä, rohkeutta, uskallusta. Täytyy antautua, lakata hallitsemasta maailmaa. Sen sijaan tulee keskittyä, kuunnella, ottaa vastaan, olla läsnä. Uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, antaa ja vastaanottaa, olla valmis toivottamaan muutos tervetulleeksi, mutta siihen tahtiin kuin se haluaa tulla, ei pakottamalla eikä siihen suuntaa, mikä itselle sattuisi sopimaan. Taiteen koskettaminen vaatii herkkyyttä.
Minän vastuu ryhmästä
Dialogisuuteen liittyy oleellisesti se, että en voi vaatia muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. En voi asettaa normiksi pyrkimystä dialogisuuteen: se, mitä toinen tekee, on toisen asia. Eeettisessä suhteessa ei pyritä hallitsemaan, ohjailemaan tai manipuloimaan toista. Mutta Levinasin mukaan eettinen suhde ja dialogi tarkoittaa vastuuta toisesta. Dialogisessa oppimisympäristössä pyritään aitoon yhteyteen ja siten myös hyväksytään sen mukanaan tuoma vastuu. Kuinka sitten voisin luoda dialogisen oppimistilanteen määräilemättä ja ohjailematta? Passiivisesti, itseni altistaen? Saanko toivoa, että kurotukseni toista kohti saa jonkun kurottumaan itsekin?
Dialogisuus on välttämätöntä
Taide ilman dialogisuutta tai kasvatus ilman dialogisuutta on itselleni täysin kestämätön ajatus. Se, toteutuuko dialogisuus käytännön arjessa kovinkaan hyvin, on eri asia. Mutta ilman pyrkimystä yhteyteen, ei ole mielestäni mitään.
Mitä on teatteriopettajan vastuu?
Vastuu ei voi tarkoittaa sitä, että kuvittelee tulevat tapahtumat etukäteen: en voi koskaan tietää tekojen todellisia seurauksia. Maailma ei ole ennustettava ja looginen. Mutta ehkä vastuullisesti toimiminen on sitä, että punnitsee tekonsa niin, että ne kestävät eettistä tarkastelua, olivat seuraukset mitkä tahansa? Että pystyy perustelemaan tekonsa ja tarkastelemaan niitä kriittisessä valossa sekä teon hetkellä että sen jälkeen?
