Peruskoululaitokseen kohdistuu merkittävää painetta saavuttaa mitattavia tuloksia ja tehokasta hyötysuhdetta. Nämä tavoitteet sopivat kuitenkin huonosti yhteen kasvatuksen tai sivistyksen kaltaisten ihanteiden kanssa, jotka ovat myös peruskoululaitoksen tehtäviä. Ajattelen, että kasvatus on kasvun auttamista: kasvua tapahtuu joka tapauksessa, mutta kasvattamalla toista voi tukea tai jopa ohjailla. Filosofian tohtori Veli-Matti Värrin mukaan kasvu on sekä fyysistä että henkistä ja sisältää lisäksi ymmärryksen vastuusta.
Kuinka kasvattaa kohti sivistystä?
Teoillamme ja sanoillamme on aina vaikutus. Ehkä meidän tulisi useammin pysähtyä miettimään, mitä välittömiä tai välillisiä seurauksia teoillamme on. Joutsenvirta ja Salonen korostavat toisen asemaan asettumista osana sivistystä. Teatteriopettajana en voi olla ajattelematta, että draamassa on monin tavoin kyse juuri tästä. Teatterin ytimessä on kuvitteluleikki; miten tämä toinen henkilö ajattelee, toimii ja kokee asiat? Myös Biesta (2017, 68) näkee, että taide – taiteen tekeminen – on asioiden ja ihmisen kohtaamisen jatkuvaa tutkimista. Taiteen tekeminen (ja uskoakseni myös kokeminen) on keskeisessä asemassa, kun halutaan olla suhteessa maailmaan. Teatteri taidemuotona vaatii läsnäoloa, herkkyyttä ja vuorovaikutusta. Nämä ovat myös elementtejä, jotka mahdollistavat dialogisuuden. Miksi ihmeessä meillä ei vieläkään ole pakollista draamaopetusta peruskoulussa?
Minän vastuu ryhmästä
Dialogisuuteen liittyy oleellisesti se, että en voi vaatia muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. En voi asettaa normiksi pyrkimystä dialogisuuteen: se, mitä toinen tekee, on toisen asia. Eeettisessä suhteessa ei pyritä hallitsemaan, ohjailemaan tai manipuloimaan toista. Mutta Levinasin mukaan eettinen suhde ja dialogi tarkoittaa vastuuta toisesta. Dialogisessa oppimisympäristössä pyritään aitoon yhteyteen ja siten myös hyväksytään sen mukanaan tuoma vastuu. Kuinka sitten voisin luoda dialogisen oppimistilanteen määräilemättä ja ohjailematta? Passiivisesti, itseni altistaen? Saanko toivoa, että kurotukseni toista kohti saa jonkun kurottumaan itsekin?
Puolustuspuhe sivistykselle
Herra Hitler kirjoitti vankilassa ollessaan selvästi auki keinot, joilla hän aikoi saada Saksan kansan taipumaan omaan ajatteluunsa. Hän kuvaili sitä, miten joukkojen huomio on kiinnitettävä johonkin seikkaan niin, että siitä tulee yleinen vakaumus. Propagandan tuli olla kansanomaista ja ”asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia”. Hän ei ollut kiinnostunut akateemisesti koulutetuista, vaan suurista joukoista, joiden ”vastaanottokyky on varsin suppea” eikä propagandalla saanut olla tieteellistä monipuolisuutta – itse asiassa sitä parempi oli, mitä vähemmän se perustui tieteeseen. Hän myös kirjoitti auki keinojaan, miten aikoi saada viestinsä perille toistosta sanoman yksipuolistamiseen. (Hitler 2024, 208-211). Lyhyesti: hän kuvaili monisäkeisesti, kuinka aikoi vaikuttaa ihmisiin ja saada nämä uskomaan sen, mitä hän halusi. Hän kertoi, miten hänen aikomuksensa eivät perustuneet tietoon (vaikka hän toki väitti toisin) ja kuinka hän halveksui tavallisia ihmisiä ja joukkoja. Ja vaikka hän oli tämän kaiken etukäteen ilmoittanut, tunnemme kyllä maailmanhistorian ja tiedämme, mitä tapahtui. Vaikka hän toimi täysi avoimesti. Siksi emme voi aliarvioida propagandan tai disinformaation vaikutusta. Ja näkemykseni mukaan sivistys on ainoa keino taistella propagandaa vastaan.
Ajatuksia yhdestä draamatyöpajasta
Ennakoimattomuus on samaan aikaan lahja ja taakka. Kun ei päätä etukäteen lopputulosta, on opettajana haavoittuva ja on suuri riski ”epäonnistua”. Draaman opettaminen vaatii opettajalta halua tähän. Se vaatii tiettyä avoimuutta ja valmiutta kulkea virran mukana. Siihen kuuluu rönsyilevä keskustelu, ja turhat mutkat, siihen kuuluu luopuminen hallinnan tarpeesta ja aito halu kohdata. Ja ymmärrän, että tämä sopii kiireiseen ja tulosvastuulliseen koulumaailmaan hyvin huonosti.
Teatterista peruskouluissa 2
Kokemukseni mukaan monet luokanopettajat haluaisivat käyttää opetuksessaan draamaa, mutta eivät tiedä, miten sen tekisivät. Sana ”draama” tai ”teatteri” on jotain epämääräistä ja vaikeasti tartuttavaa eikä koulutuksessa juuri anneta eväitä sen tekemiseen. En ihmettele, että näin on. Opetussuunnitelmissa draaman nähdään tuovan toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä, mutta tämä on vaikeaa, jos koulutus ei sisällä työkaluja.
Teatterista peruskouluissa 1
En aio perustella teatterin tarpeellisuutta peruskoulussa hyödyn kannalta. Sen sijaan suorastaan vaadin, että peruskouluun täytyy mahtua enemmän ”hyödyttömiä” asioita. Teatteria, taidetta, meditaatiota, kuuntelua. Asioita, jotka saavat meidät keskittymään tähän hetkeen. Asioita, joita teemme vain tekemisen itsensä vuoksi, emme niistä saatavan hyödyn.
