Helposti sitä ajattelee, että omat arvot ovat kaikista parhaat ja puolustettavimmissa. Koska totta kai jokainen pitää omaa ajatteluaan kirkkaimpana ja johdonmukaisimpana. Mutta missä on se mittari, joka määrää, mitä arvoja tulee noudattaa, kun ne ovat ristiriidassa keskenään? Kuka päättää, mikä arvo voittaa? Onko yhteiskunnassa sellaisia arvoja, että ne nousevat muiden edelle?
Itse olen tottunut siihen, että esimerkiksi inklusiivisuus on kaiken lähtökohta. Eli että yhdenvertaisuus on yksi tärkeimmistä arvoista ja että jokaisen tulisi pyrkiä omassa toiminnassaan aina siihen, että yhdenvertaisuus toteutuisi ja että toimintatavat mahdollistaisivat kaikkien mukaan tulemisen. Ja joskus se vaatii muutoksia totuttuun. Mutta pyrkimys inklusiivisuuteen on tärkeää, koska yhteiskuntamme on monimuotoinen, samoin ovat useimmat yhteisöt. Ihmiset ovat keskenään erilaisia esimerkiksi iän, sukupuolen, etnisen taustan, uskontokunnan, seksuaalisen suuntautumisen, vammattomuuden, koulutustaustan tai neurodiversiteetin osalta. Ei inklusiivisuus aina tai useinkaan toteudu, mutta siihen tulee aktiivisesti pyrkiä tullakseen hyväksytyksi omassa vertaisryhmässä. Omassa kuplassani inklusiivisuus on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella. Ja jos joku huomaa toimivansa tavalla tai toisella ulossulkevasti, hän itsestään selvästi muuttaa toimintaansa sen huomattuaan.
Oma kuplani on akateeminen, taiteellinen, taidepedagoginen ja queer. Turvallisemman tilan periaatteet näkyvät melkein joka seinällä. On luonnollista käyttää sukupuolineutraalia kieltä, olla määrittelemättä toisten persoonaan, identiteettiin tai suhteisiin liittyviä asioita tai esittäytyä jonkun muun kuin oman työn kautta – se kun voi olla hyvin ulossulkevaa työttömille tai työkyvyttömille. Kun sanon vahingossa ”esimies”, korjaan sen oma-aloitteisesti ”esihenkilöksi”. Tai kun puhun toisen puolisosta, vaihdankin lennosta sanan kumppaniksi – enhän voi tietää, onko henkilö ”puolikas”, en voi tietää, montako kumppania hänellä on. Tilojen esteettömyystiedot kerrotaan automaattisesti ja Suvivirren sijaan voi laulaa Suvilaulun, joka on muuten sama, mutta josta on poistettu viittaukset kristinuskoon.
Olen tottunut siihen, että inklusiivisuus on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella. On helppoa toimia epäinklusiivisesti, teen sitä itsekin lähes koko ajan. En aina muista tai osaa tai jaksa ajatella asioita toiselta kannalta. Mutta jos jään siitä kiinni, tunnen, että minulla on eettinen velvollisuus muuttaa omaa toimintaani. Koska jokaisen yhdenvertainen osallistuminen on tärkeintä ja hyvin usein voin itse vaikuttaa siihen, kokeeko joku tulleensa suljetuksi ulos tai ohitetuksi.
Mutta jopa omassa kapeassa elinpiirissäni törmään usein siihen, että ristiriitatilanteessa pyhänä ohjenuorana pitämäni inklusiivisuus ei olekaan kaikille yhtä tärkeää. Koulun päättyessä perinteet ovat tärkeämpiä kuin kaikkien osallisuus, Suvivirsi säilyttäköön siis paikkansa. Lojaliteetti ystävää tai kollegaa kohtaan on monesti suurempi arvo kuin se, että puuttuu toisen toimintaan, vaikka näkisi, että se on syrjivää. Ystävää ei jätetä, seistään yhtenä rintamana. Vaikka oma kuplani koostuu taiteen ja kasvatuksen alan ihmisistä, emme silti ole asioista yhtä mieltä. Miten se olisi mahdollista silloin, kun eletty todellisuus on kauempana tai hyvinkin kaukana toisistaan?
Inklusiivisuus tai yhdenvertaisuus ylipäätään ei tunnu olevan yhteiskunnassa arvoista tärkein. Ministeritasolla saa erilaisista vähemmistöistä käyttää mitä karmivinta kieltä, sillä sananvapaus antaa siihen mahdollisuuden. Ja koska on mahdollisuus, sen käyttämisestä ei ole loogista tuomita. Transsukupuolisen kokemus omasta kehostaan ei ole kaikille merkittävää, sillä sen korjaaminen maksaa yhteiskunnalle (ja edelleen ministeritasolla on hyväksyttävää puhua äärimmäisen loukkavasti ”esteettisestä kirurgiasta” tässä yhteydessä, vaikka puhutaan yksilön kannalta elintärkeistä leikkauksista. Mutta onhan meillä sananvapaus). Talous menee yhdenvertaisuuden edelle. Irakilaistaustainen näyttelijä saa vain maahanmuuttajarooleja, sillä hän ei ole ”uskottava suomalainen”. Huolimatta siitä, että lähes 10 prosenttia suomalaista on ulkomaalaistaustaisia. Mutta ilmeisesti tämä 10 prosenttia halutaan pitääkin tietoisina siitä, että ”oikea” suomalaisuus on jotain, mikä tulee vain etnisen taustan kautta. Omasta näkökulmastani nämä ovat täysin käsittämättömiä keskusteluja.
Mutta kuka sanoo, että juuri minun ajatukseni inklusiivisuuden tärkeydestä ovat ne, joiden pitäisi mennä perinteiden tai lojaaliuden tai sananvapauden edelle? Onko yhdenvertaisuus todella niitä tärkeämpää? Olen tottunut ajattelemaan niin, mutta elänkö lopulta vain pienessä kuplassa, jonka ajatuksia ei jaeta laajemmin? Jossain toisissa piireissä pidetään tärkeinä muita asioita kuin inklusiivisuutta. Omissa sosiaalisissa piireissäni on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, neuromoninaisuutta, erilaisia kehoja ja uskontoja, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä ja erilaisia perheitä. Mutta onko maailmani aidosti moninainen? En tunne yhtään maanviljelijää, putkiasentajaa tai peruskoulun keskeyttänyttä. En tunne uskonyhteisöissä eläviä, nationalisteja tai abortin vastustajia. Tunnen valtavasti erilaisia vähemmistöjen edustajia, mutta 16 prosenttia suomalaisista äänestää Perussuomalaisia, enkä tunne heistä yhtäkään. Jos en ole millään tavalla kosketuksissa niin monen suomalaisen arkeen, voinko todella ymmärtää heitä?
Toisaalta, muuttaisiko kuplani moninaistuminen ajatuksiani? Alkaisinko pitää sananvapautta yhdenvertaisuutta tärkeämpänä? Uskon, että toisen huomioiminen ei ole pois mistään muusta arvosta. Uskon, että meidän jokaisen olisi syytä ja mahdollista työskennellä inklusiivisemman maailman eteen. Siis sen eteen, että jokainen mahtuisi mukaan sellaisena kuin on. Se ei tarkoita mitään erityisempää huomiointia tai paapomista, vaan ainoastaan toimintatapaa tai kielenkäyttöä, joka ei sulje ketään ulos. Jossa kaikki voisivat olla ja tulla osallisiksi. Inklusiivisuuden pohjalla on ymmärrys monimuotoisuudesta ja usko yhdenvertaisuuteen. Vaikka ymmärrän esimerkiksi perinteiden, lojaaliuden ja sananvapauden arvot, uskon silti, että niitä ei tarvitse menettää, vaikka ottaisi kaikki mukaan. Ja se on myös tärkeämpää. Sillä osallisuus luo turvallisuutta ja yhteyttä. Vaikka sananvapaus antaa oikeuden kertoa mielipiteensä, on silti tärkeämpää pitää kielenkäyttö sellaisena, että kaikilla on turvallinen olla. Ja vaikka suurin osa suomalaisista on etnisesti suomalaistaustaisia, mediassa täytyy silti näkyä myös niitä, jotka eivät ole. Koska median kuvasto paitsi näyttää, myös luo todellisuutta. Ja perinteistä on hyvä pitää kiinni, mutta niitä voi myös muokata niin, että kevätjuhlassa ihan jokaisen uskontokunnan edustaja voi yhtyä lauluun.
