Sarah Ahmed kirjoittaa ”toisista”, erilaisista kuin me itse. Nämä toiset uhkaavat meitä tai uhkaavat tehdä meistä toisenlaisia. Heihin liittyy negatiivisia tunteita, jotka puolestaan vahvistavat sosiaalisia hierarkioita. (Ahmed 2014, 4). Toiseus ei ole vain passiivista poissulkemista, vaan aktiivista affektiivista prosessia, jossa tunteet kuten pelko, inho tai häpeä kiinnittyvät tiettyihin kehoihin, identiteetteihin ja ilmiöihin. Angels in Americassa toiseus ei kuitenkaan ilmene vain yksiselitteisesti “me” vastaan “he” -asetelmana. Näytelmä rakentaa tilanteita, joissa toiseutta ei voi ulkoistaa vain yhteen hahmoon tai ryhmään. Esimerkiksi Joe, mormoni ja republikaani, on samanaikaisesti etuoikeutettu ja sisäisesti ristiriitainen. Hän kokee toiseutta suhteessa omaan seksuaalisuuteensa, mutta samalla ylläpitää järjestelmää, joka sortaa muita kaltaisiaan. Hänen vaimonsa Harper puolestaan kokee olevansa näkymätön, unohdettu ja hylätty – mutta hänen harhansa ovat aivan yhtä todellisia kuin Priorin näkyjen maailmat.
Ajatuksia arvoista
Uskon, että toisen huomioiminen ei ole pois mistään muusta arvosta. Uskon, että meidän jokaisen olisi syytä ja mahdollista työskennellä inklusiivisemman maailman eteen. Siis sen eteen, että jokainen mahtuisi mukaan sellaisena kuin on.
Normeista ja normikriittisyydestä
Jokainen yhteisö luo itse omat norminsa. Jokaisella meillä on käsityksemme siitä, millainen maailma on ja millainen sen tulisi olla. Kun yhteen kokoontuu ihmisiä, joilla on samankaltainen käsitys maailmasta, normi on jo luotu. On mahdollista, että pienyhteisön normit ovat hyvin samankaltaiset vallitsevien yhteiskunnallisten normien kanssa, tai sitten niissä voi olla hyvin suuria eroja. Oman kokemukseni mukaan teatterialan normit usein mahdollistavat enemmän variaatiota esimerkiksi sukupuolen ilmaisun, seksuaalisuuden, etnisen taustan ja mielenterveysongelmien suhteen kuin muun yhteiskunnan normit. Ehkä monella taiteen pariin hakeutuvalla on tunne siitä, että jää jollain tavalla yhteiskunnan normien ulkopuolelle ja siksi teatteriyhteisöissä nämä asiat ovat aidosti normaaleja.
Mitä opetan, kun opetan teatteria?
Mitä siis opetan, kun opetan teatteria? Taidemuotoa, sen vaatimia taitoja, omana itsenä olemista, taiteellista ajattelua. Opetan sitä, miten ajatella asioita toisella tavalla. En useinkaan tiedä, osaanko sitä edes itse. Miten voisin päättää etukäteen näkeväni jonkun asian toisin? Ei ihme, että usein tunnen olevani mahdottoman tehtävän äärellä.
Kieli ja sen rakentama todellisuus
Kieli ei vain kuvaa jo olemassa olevaa asiantilaa (joka toki sekin on aina vain subjektiivinen havainto maailmasta), vaan myös vahvistaa sitä, mitä puhuja pitää tärkeänä. Kieli ei koskaan ole vain passiivinen väline, se on myös aktiivinen toimija. Kieli on performatiivista, se tuottaa todellisuutta, vahvistaa rakenteita. Kieli muuttuu, kun maailma muuttuu – ja maailma muuttuu, kun kieli muuttuu. Asian sanominen on aina asian tekemistä: vielä lapsuudessani oli täysin hyväksyttyä käyttää eri kansanryhmistä nimityksiä, joita ei tulisi mieleenkään toistaa tässä.
