Mistä puhutaan, kun puhutaan normeista?
Normit ovat oletuksia siitä, millaisia ihmiset ovat. Toisaalta normit myös sanelevat, millaisia ihmisten tulisi olla. Normit ovat erilaisia sääntöjä, jotka määrittävät yksilöitä tai luovat yhteisöjä. Käsityksemme siitä, mikä on tavallista tai mikä poikkeavaa, ovat peräisin normista. Esimerkiksi lait tai ohjeistukset ovat positiivisia normeja, stereotypiat liittyen esim. etniseen taustaan tai sukupuoleen taas ovat syrjiviä normeja. (Kovero & Saarikoski 2013, 10-11).
Normit tukevat ja vahvistavat valtasuhteita. Valta on niillä, jotka ovat normien sisällä ja vaalivat niitä. Normeja ylläpidetään osoittamalla siitä poikkeavalle, että tämä ei kuulu joukkoon. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että mediassa näkyy kirjoituksia myös normin ulkopuolelta. Esimerkiksi juuri nyt puhutaan paljon sukupuolen moninaisuudesta ja juhlitaan prideä, vaikka kriitikot usein toistavatkin, että ”kaikkialla puhutaan vain homoista”. Mutta marginaalissa olevalle henkilölle se on tärkeä merkki siitä, että en ole yksin, en ole ainoa ja voin silti kuulua yhteiskuntaan, vaikka kuulunkin tässä asiassa vähemmistöön. Jos koen arjessani erottelua enkä näe ympärilläni ketään, johon voisin samastua, kokemus on ulossulkeva – on kyse sitten maahanmuuttajasta, mielenterveysongelmaisesta, seksuaalivähemmistöstä tai muusta. Mitä enemmän normia kyseenalaistetaan ja sitä tarkastellaan, sitä enemmän sen on mahdollista laajentua.
Toiseuttaminen liittyy normiin vahvasti. Ollaan ”me” normin sisällä, ja sitten on ”ne” normin ulkopuolella. Tästä on vain pieni matka ennakkoluuloihin ja syrjintään. Normin voikin usein tunnistaa stereotypian kautta: millaisia ovat maahanmuuttajat, homot, työttömät, teekkarit tai lihavat – ne muut? Ryhmään kuuluminen tukee omaa identiteettiä silloin, kun valinta on oma. Jos henkilö sen sijaan määritellään ulkoapäin kuuluvan tiettyyn ryhmään, asetelma toiseuttaa ja vahvistaa ennakkoluuloja. Pyrkimällä tunnistamaan ja kyseenalaistamaan omia normejaan voi käydä taistelua syrjintää vastaan.
Teatteri, tuo normivapaa vyöhyke
Jokainen yhteisö luo itse omat norminsa. Jokaisella meillä on käsityksemme siitä, millainen maailma on ja millainen sen tulisi olla. Kun yhteen kokoontuu ihmisiä, joilla on samankaltainen käsitys maailmasta, normi on jo luotu. On mahdollista, että pienyhteisön normit ovat hyvin samankaltaiset vallitsevien yhteiskunnallisten normien kanssa, tai sitten niissä voi olla hyvin suuria eroja. Oman kokemukseni mukaan teatterialan normit usein mahdollistavat enemmän variaatiota esimerkiksi sukupuolen ilmaisun, seksuaalisuuden, etnisen taustan ja mielenterveysongelmien suhteen kuin muun yhteiskunnan normit. Ehkä monella taiteen pariin hakeutuvalla on tunne siitä, että jää jollain tavalla yhteiskunnan normien ulkopuolelle ja siksi teatteriyhteisöissä nämä asiat ovat aidosti normaaleja.
Mutta teatterissa on myös ahtaita normeja. Väitän, että usein teatterin parissa oletetaan osallistujien olevan ekstrovertteja, omista asioistaan avoimia, fyysisiä, vammattomia, rohkeita ja poliittisesti liberaaleja tai vasemmalle kallellaan olevia ihmisiä. Alan ammattikoulutuksessa olen törmännyt normiin, jonka mukaan opiskelijan tulee edellisten lisäksi olla yhteiskunnallisesti tiedostava ja ympäristöasioista huolehtiva, itseään ehostamaton ja arvostaa erityisesti tietyn tyylistä taidetta. Tarve yksityisyyteen, materialismi, arvokonservatismi, intohimo klassikkoteoksiin ja hupilentely istuvat huonosti teatteriopiskelijan normiin, jonka itse tunnistan.
Ryhmä muodostaa omat norminsa nopeasti ja usein tiedostamattaan. Tällöin saattaa syntyä ”imu”, joka vahvistaa itseään. Olen ollut yhteisöissä, joissa kielenkäyttö on ollut hyvin ronskia, joissa haukutaan avoimesti tiettyjä puolueita tai joissa töitä jatketaan työajan jälkeen alkoholin äärellä. En tiedä, onko yhteisöissä ollut ihmisiä, jotka ovat olleet puoluepoliittisesti eri linjalla tai jotka kärsivät alkoholin tai härskien vitsien suuresta määrästä. Jos on ollut, kokemus on varmasti ollut toiseuttava ja luonut turvattomuutta.
Ammattikentällä yhteisön normeihin voi puuttua johtaja, opetusmaailmassa se on opettajan tehtävä. Yliopistonlehtori Riku Saastamoisen mukaan ”mikäli ryhmä ei toimi, opettajan tehtävä on tehdä jäsenet tietoiseksi ryhmän normeista ja niiden vaikutuksesta ryhmän perustehtävään (esityksen tekeminen, oppiminen tms.). Tietoiseksi tulemisen jälkeen normeja voidaan muuttaa ja neuvotella uusiksi siten, että ne parhaiten palvelevat ryhmän perustehtävää.” (Saastamoinen 2016, 144). Kenelläkään ei pitäisi olla tunne siitä, että on ulkopuolinen tai näkymätön, jos ei mahdu normiin. Normikriittisyys tuo kaikille psyykkistä ja sosiaalista turvaa.
Normit ovat siis oletuksia muista ihmisistä, maailmasta ja siitä, miten asioiden tulisi olla. On hyvin vaikeaa olla jatkuvasti tietoinen omista oletuksistaan. Olen usein tehnyt opettaessani oletuksia esimerkiksi siitä, että oppilaat asuvat vanhempiensa kanssa, että pystyisin päättelemään toisen ihmisen sukupuolen tai että oman mielipiteen ilmaiseminen olisi kiinni vain siitä, saako sille tilaa vai ei. Jo mainitsevani teatterialan yleiset normit kummittelevat takaraivossani vahvasti. Kuitenkin ”taideopettajan ja taiteilijan työhön kuuluu jatkuva oman normistonsa haastaminen eli omien välttämättömänä pitämiensä asioiden tarkastelu uudelleen” (Saastamoinen 2016, 144). Tämä paitsi luo ryhmälle ja sen jäsenille sisäistä turvaa, on myös opettajalle taiteilijana elinehto: on mahdotonta luoda uutta, jos on kiinni vanhoissa käsityksissään siitä, miten asiat ovat.
Oppilaat voivat onneksi myös olla se taho, jotka muistuttavat opettajaa tämän normeista. Esimerkiksi paraikaa harjoittelen devising-esitystä yhteiskunnallisen teatterin ryhmän kanssa. Esityksen teemana on sukupuoli yhteiskunnassa ja roolitusta miettiessämme pohdin ääneen, että tytärtä pitäisi varmaan näytellä naiseksi identifioituva henkilö ja isää mieheksi. Onnekseni oppilaat kyseenalaistivat omat oletukseni – miksi ihmeessä pitäisi? Miksi missään esityksessä pitäisi ja miksi etenkään juuri tässä esityksessä pitäisi? Suorastaan ihailin oppilaitani, jotka narauttivat oman normini verekseltään.
Ideaalitilanteessa jokainen tulee nähdyksi omana itsenään. Ja kovin normatiivisten lasien läpi katsoen jokainen näkee omia oletuksiaan ja stereotypioita. Koveron ja Saarikosken (2013, 44) mukaan omia normejaan voi työstää ja tutkia kolmen kohdan ohjeen avulla: kuuntele – kunnioita – toimi. Pelkkä empaattinen eläytyminen toisen tilanteeseen ei tuota toivottuja ratkaisuja, sillä emme koskaan voi todella tietää toisen kokemusta. Mutta aito ja tavoitteeton kuuntelu sekä toisen kokemuksen kunnioittaminen voi tuoda tietoisuuteemme jotain, mitä emme aiemmin tulleet ajatelleeksi. Ja kun olemme tulleet tietoisiksi omista oletuksistamme ja normeistamme, tulee pyrkiä toimimaan sen eteen, että ei olettaisi tietävänsä mitään, mitä ei ole vielä kerrottu.
Huomaan kääntyväni jälleen dialogisuuden puoleen. Tanssipedagogiikan professori Eeva Anttilan mukaan dialogisuus edellyttää aina kääntymistä toista kohti ja siinä on aina läsnä kuuntelemisen elementti. Pyrkimys dialogiseen suhteeseen on avautumista toiselle ja toisen kokemukselle. (Anttila 2011, 169). Suhtautumalla muihin ihmisiin ja koko maailmaan dialogisesti, on mahdollista olla myös normikriittinen. Dialogisuudessa ja normikriittisyydessä molemmissa pyritään olemaan määrittelemättä toista, ottamatta toista haltuun. Kunpa vain aina arjen miljoonissa vaihtuvissa tilanteissa muistaisi, että omat oletukset maailmasta kertovat vain minusta itsestäni – eivät muista.
Käytetyt lähteet:
Anttila, E. 2011. Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka. Teoksessa Anttila, E. (toim.) Taiteen jälki. Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Teatterikorkeakoulu. Helsinki 2011.
Kovero S. & Saarikoski, A. 2013. Älä oleta. Seta ry. Tallinna 2013.
Saastamoinen, R. 2016. Normeista, tuntemattomasta ja taiteellispedagogisesta toiminnasta. Teoksessa Hämäläinen, S. (toim.) Tanssi yliopistossa. Kirjoituksia uuden koulutus- ja tutkimusalan muotoutumisesta. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki 2016.
