Vedin taannoin draamatyöpajaa ysiluokkalaisille niin, että heidän luokanvalvojansa oli paikalla läsnä. Minulla oli teema, jonka esittelin luokalle ja jota lähdimme tutkimaan ja oppilaat lähtivät toimintaan mukaan äärimmäisen aktiivisesti ja sitoutuneesti. Ihailin mielessäni, kuinka hyvää keskustelua käytiin ja miten oppilaat uskalsivat panna itseään likoon. He jakoivat ajatuksiaan ja heittäytyivät patsastyöskentelyyn ja improvisaatioon hienosti.
Työpajan alussa oppilaat testailivat minua jonkun verran: mitä tapahtuu, jos he tekevät jonkin törkeän tai poliittisesti epäkorrektin ehdotuksen? Miten reagoin siihen? Mikä on sallittua käytöstä? Ajattelen sen olevan täysin luonnollista: suurin osa heistä oli täysin tottumattomia tämänkaltaiseen työskentelyyn ja vertaisten viihdyttäminen aina kun se on mahdollista, on ihan ymmärrettävä tarve. Hävyttömyyksistä huolimatta suurin osa ideoista oli hyvin perusteluja ja toteuttamiskelpoisia.
Menin innoissani kehumaan luokanvalvojalle, miten rohkeasti ryhmä lähti toimintaan mukaan ja yllätyksekseni hän kertoi miettineensä vähän väliä, pitäisikö hänen puuttua tilanteisiin: muistuttaa oppilaita pysymään asiassa tai hillitä heidän kielenkäyttöään. Hän ei tehnyt näin, koska olin selvästi pyytänyt häntä vain seuraamaan. Minulle jäi vaikutelma, että luokanvalvojan oli vaikea sietää tilanteiden rönsyilyä, joka minulle näyttäytyi toimivana vuorovaikutuksena ja luovana ideointina.
Jäin miettimään, miten sama tilanne voi olla niin erilainen riippuen siitä, mistä perspektiivistä sitä katsoo. Oman kokemukseni mukaan työpaja oli äärimmäisen onnistunut, mutta jos ajattelen sitä aineenopettajan näkökulmasta, voin kuvitella hämmennyksen. Minulla oli ennaltapäätetty teema, mutta päädyimme käsittelemään jotain aivan muuta. Pyysin oppilaita miettimään ratkaisuja, mutta yksikään ratkaisu ei ollut toteuttamiskelpoinen tai realistinen. Koko työpajan oli niin tilallisen sijoittelun, puheenvuorojen jakamisen kuin etenemisenkin kannalta äärimmäisen elävä – luokanvalvojan sanoin siinä ei ollut struktuuria. Silti kaikkien läsnäolijoiden välillä oli kunnioittava vuorovaikutus ja työpaja eteni koko ajan.
Tilanteessa korostui se, miten opettaja itse lähestyy oppimistilannetta, niin myös taiteessa oppimisen erityisyys. Huomaan, että itselläni on äärimmäisen vahva ajatus siitä, että en voi ohjailla toisen oppimista. Voin antaa eväitä ja edesauttaa oppimista omilla suunnitelmillani ja tavoillani johdattaa tiedon äärelle. Mutta ajattelen, että en voi etukäteen päättää, mitä milloinkin täytyy oppia. Tahdon korostaa, että tämä ei suinkaan ole piittaamattomuutta tai laiskuutta. En teetä mitään ilman ajatusta, mitä siitä voisi oppia. Mutta sellainen lähtökohta, että oppilaan tulisi oppia minun etukäteen päättämäni asiat, tuntuu ylimieliseltä ja esineellistävältä.
Tämä lähtökohta johtaa siihen, että työpajan teema voi hyvin muuttua lennossa. Tulin paikalle yhden teeman kanssa, mutta ryhmä jatkuvasti johdatti minua toiseen teemaan, joten otin tämän vastaan ja päädyimme käsittelemään sitä. Se oli selvästi heille ajankohtaisempaa ja tärkeämpää (ja sitä paitsi juontui ensimmäisestä teemasta, joten oli siellä yhdistävä linkki). Ja se, että ryhmän tuottamat ratkaisut eivät olisi toimivia tosielämässä, ei ole mielestäni oleellista. Tärkeämpää on se, että he hetken todella miettivät tuota kysymystä. Ja sitä, olisiko olemassa joku ratkaisu. Monimutkaisia asioita ei ratkaista yhdessä draamatyöpajassa. Mutta jo se, että tunnistaa jonkun ongelman, on alku.
Päädyn jälleen kerran siihen, että draamassa tärkeintä on itse tekeminen. Ajatus, että draamalla täytyy saavuttaa jotain tai että se hyödyttää jotain, on minulle vieras. Keskittyminen lopputulokseen sulkee pois kaikki matkalla olevat mahdollisuudet. Jälkikäteen pystyn mainiosti kertomaan, että tuo nimenomainen ryhmä hyötyi paljon. He toimivat yhdessä sekä isossa että pienessä ryhmässä, käyttivät ja kehittivät neuvottelutaitojaan, eläytyivät toiseen henkilöön, he muotoilivat ääneen asioita, jotka olivat heille arkoja, he menivät epämukavuusalueelleen ja esiintyivät toisilleen ja loivat dramaturgista sisältöä, he tiivistivät oman näkemyksensä maailmasta pieneen fyysiseen ilmaisuun ja ennen kaikkea he sitoutuivat ja uskalsivat antaa itsestään pienen palasen. Ja sitä paitsi he oppivat vähän faktoja alkuperäisestä teemasta. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä ja olen iloinen tuosta pienestä työpajasta, että siihen mahtui tuo kaikki. Mutta nämä ovat jälkikäteen tekemiäni huomioita.
Jos olisin lähestynyt työpajaa tavoitteenani saavuttaa tämä kaikki, se olisi epäonnistunut surkeasti. Tai ainakin väitän niin. En voi lähestyä draamaopetusta ajatuksella, että minulla on joku tavoite, joka on saavutettava ja että runnon tunnin kulkua väkisin siihen suuntaan. Ja tämä ajatus kieltämättä käy huonosti yhteen opetussuunnitelmien ja kokeiden ja oppimistavoitteiden kanssa.
Ennakoimattomuus on samaan aikaan lahja ja taakka. Kun ei päätä etukäteen lopputulosta, on opettajana haavoittuva ja on suuri riski ”epäonnistua”. Draaman opettaminen vaatii opettajalta halua tähän. Se vaatii tiettyä avoimuutta ja valmiutta kulkea virran mukana. Siihen kuuluu rönsyilevä keskustelu, ja turhat mutkat, siihen kuuluu luopuminen hallinnan tarpeesta ja aito halu kohdata. Ja ymmärrän, että tämä sopii kiireiseen ja tulosvastuulliseen koulumaailmaan hyvin huonosti. Siksi olen äärimmäisen iloinen, että kotikaupungissani arvostetaan draamaa ja teatteria. Olen iloinen jokaisesta opettajasta ja rehtorista, joka näkee vaivaa ja yrittää saada draamaa koululaisten arkeen kaikesta kiireestä ja etenemispaineista huolimatta. Ja olen iloinen jokaisesta oppilaasta, joka tulee työpajaan ja uskaltautuu epämukavuusalueelleen. Se on paljon vaadittu.
