Teoillamme ja sanoillamme on aina vaikutus. Ehkä meidän tulisi useammin pysähtyä miettimään, mitä välittömiä tai välillisiä seurauksia teoillamme on. Joutsenvirta ja Salonen korostavat toisen asemaan asettumista osana sivistystä. Teatteriopettajana en voi olla ajattelematta, että draamassa on monin tavoin kyse juuri tästä. Teatterin ytimessä on kuvitteluleikki; miten tämä toinen henkilö ajattelee, toimii ja kokee asiat? Myös Biesta (2017, 68) näkee, että taide – taiteen tekeminen – on asioiden ja ihmisen kohtaamisen jatkuvaa tutkimista. Taiteen tekeminen (ja uskoakseni myös kokeminen) on keskeisessä asemassa, kun halutaan olla suhteessa maailmaan. Teatteri taidemuotona vaatii läsnäoloa, herkkyyttä ja vuorovaikutusta. Nämä ovat myös elementtejä, jotka mahdollistavat dialogisuuden. Miksi ihmeessä meillä ei vieläkään ole pakollista draamaopetusta peruskoulussa?
Mitä opetan, kun opetan teatteria 2
Toivon, että voi opettaa jo pienestä pitäen oppilaitani taiteilijoiksi. Juha Varto (2008, 66) väittää, että ”taiteellinen ajatteleminen on vapauden tilan asettamista sille, mikä pyrkii näkyväksi.” Maailma pyrkii paljastumaan ihmisen toiminnan kautta ja jokainen taiteilija teoillaan paljastaa maailmasta osan kerrallaan.
Ajatuksia yhdestä draamatyöpajasta
Ennakoimattomuus on samaan aikaan lahja ja taakka. Kun ei päätä etukäteen lopputulosta, on opettajana haavoittuva ja on suuri riski ”epäonnistua”. Draaman opettaminen vaatii opettajalta halua tähän. Se vaatii tiettyä avoimuutta ja valmiutta kulkea virran mukana. Siihen kuuluu rönsyilevä keskustelu, ja turhat mutkat, siihen kuuluu luopuminen hallinnan tarpeesta ja aito halu kohdata. Ja ymmärrän, että tämä sopii kiireiseen ja tulosvastuulliseen koulumaailmaan hyvin huonosti.
Dialogisuus on välttämätöntä
Taide ilman dialogisuutta tai kasvatus ilman dialogisuutta on itselleni täysin kestämätön ajatus. Se, toteutuuko dialogisuus käytännön arjessa kovinkaan hyvin, on eri asia. Mutta ilman pyrkimystä yhteyteen, ei ole mielestäni mitään.
Tunteet teatteriopetuksessa
Tunteet heräävät ja kuolevat oman mielensä mukaan. Tunteiden piilottelu, patoaminen tai sivuuttaminen johtaa vain ongelmien kasautumiseen ja henkiseen pahoinvointiin. En tiedä, onko ihmisen mahdollista hallita tunteitaan. Ennemmin se, että yrittää kahlita jonkun heränneen tunteen, johtaa vain siihen, että oma huomio menee pelkkään tunteen peittelemiseen. Haastavat tunteet juontuvat ryhmätilanteissa usein siitä, että ihminen ei tunne tulleensa kohdatuksi tai että hän kokee, että hänen tarpeitaan ei ymmärretä.
Teatterista peruskouluissa 2
Kokemukseni mukaan monet luokanopettajat haluaisivat käyttää opetuksessaan draamaa, mutta eivät tiedä, miten sen tekisivät. Sana ”draama” tai ”teatteri” on jotain epämääräistä ja vaikeasti tartuttavaa eikä koulutuksessa juuri anneta eväitä sen tekemiseen. En ihmettele, että näin on. Opetussuunnitelmissa draaman nähdään tuovan toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä, mutta tämä on vaikeaa, jos koulutus ei sisällä työkaluja.
Teatterista peruskouluissa 1
En aio perustella teatterin tarpeellisuutta peruskoulussa hyödyn kannalta. Sen sijaan suorastaan vaadin, että peruskouluun täytyy mahtua enemmän ”hyödyttömiä” asioita. Teatteria, taidetta, meditaatiota, kuuntelua. Asioita, jotka saavat meidät keskittymään tähän hetkeen. Asioita, joita teemme vain tekemisen itsensä vuoksi, emme niistä saatavan hyödyn.
