Miehet ei käytä käsilaukkuja. Vie tämä kotiin äidille ja isälle. En minä tämän ikäisenä enää voi opiskella. Koskas te hankitte lapsia? Mistä olet kotoisin?
Ylläolevia lauseita olen kuullut ihan lähiaikoina itseni, läheisteni, työkavereideni, päiväkodin henkilökunnan ja muiden ympärilläni olevien ihmisten suusta. Viattomat lausahdukset kuvaavat ympärilläni vallitsevia normeja ja yhteiskunnan sääntöjä. Ne kertovat siitä, mitä pidetään normaalina, tavallisena. Ja millainen on kuva yhteiskunnasta, jonka nämä lausahdukset luovat? Siinä sukupuolille on ennalta päätetty käyttäytymismalli, jota tulee toteuttaa. Oletuksena on, että jokaisella on yksi koti, jossa on läsnä isä ja äiti. Oikeaoppiseen elämään kuuluu hankkia koulutus, monogaminen heteroparisuhde, vakituinen työ ja lapsi – mieluiten tässä järjestyksessä. Ulkonäkö tai nimi paljastaa aina etnisen alkuperän tai identiteetin.
Ei kuulosta todellisuudelta, jossa elän.
Olen miettinyt paljon kieltä ja kielen valtaa. Käyttämämme kieli sisältää paljon oman yhteisömme normistoa, sitä, mitä pidetään itsestään selvänä. On suuri ero siinä, puhutaanko miehistä ja naisista vai henkilöistä, asuuko lapsi isän luona vai kodissa tai määritelläänkö henkilö maahanmuuttajataustaiseksi vai suomalaiseksi. Kieli rakentaa todellisuutta koko ajan ja vahvistaa sitä, mitä pidetään normaalina. Mikä on se piirre, jonka kautta ihminen tulee nähdyksi? Esimerkiksi sukupuolisensitiiviset ilmaisut: Viime aikoina julkisessa keskustelussa on havahduttu siihen, että sukupuolia onkin enemmän kuin kaksi eikä kokemus sukupuolesta välttämättä vastaa sitä, miksi se on syntymässä määritelty. Tämä havainto vaikuttaa myös käytettyyn kieleen. Kieli uudistuu ja sitä uudistetaan. Jostain syystä erityisesti tämä tuntuu haastavan yhteiskunnan normistoa rajulla tavalla. Törmään jatkuvasti keskusteluihin, joissa ihmetellään, miksi tuntemattomista ei enää ”saa” sanoa täti tai setä, miksi esimies onkin esihenkilö tai miksi oppilaita ei tulisi jakaa tyttöjen ja poikien joukkueisiin.
Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, joiden mielestä ei ole eroa sillä nimitetäänkö lasta pojaksi vai lapseksi: vaikka tietäisin ihan varmasti, että lapsi identifioituu pojaksi, miksi haluaisin kielivalinnoilla vahvistaa maailmaa, jossa ihmisestä huomioidaan ensimmäisenä sukupuoli? Sukupuoli on ihan toissijainen asia, kun kohtaan uuden ihmisen. Paljon kiinnostavampaa on tämän ajattelu, kokemukset, ammattitaito, mielenkiinnon kohteet tai tapa ilmaista itseään. Sukupuoli on useimmissa tilanteissa yhtä merkityksetön asia kuin hiusten väri tai pituus.
Minulle kyse on siitä, miten kieli rakentaa maailmaa ja ylläpitää normeja. Kieli ei vain kuvaa jo olemassa olevaa asiantilaa (joka toki sekin on aina vain subjektiivinen havainto maailmasta), vaan myös vahvistaa sitä, mitä puhuja pitää tärkeänä. Kieli ei koskaan ole vain passiivinen väline, se on myös aktiivinen toimija. Kieli on performatiivista, se tuottaa todellisuutta, vahvistaa rakenteita. Kieli muuttuu, kun maailma muuttuu – ja maailma muuttuu, kun kieli muuttuu. Asian sanominen on aina asian tekemistä: vielä lapsuudessani oli täysin hyväksyttyä käyttää eri kansanryhmistä nimityksiä, joita ei tulisi mieleenkään toistaa tässä.
Käytetty kieli vahvistaa myös vallitsevia normeja. Normilla tarkoitetaan sosiaalista käyttäytymissääntöä tai mallia. Normit voivat olla voimakkaasti ohjaavia, toisinaan jopa lakia vahvemmin. Yhteisöt asettavat yksilön toiminnalle odotuksia, ja näihin odotuksiin vastaaminen on normatiivista, eli normeja toteuttavaa. Etenkin seksuaalisuutta kontrolloidaan kunniaa ja häpeää säätelevien normien kautta. Huomattava osa normeista on sisäistetty itsestään selviksi käyttäytymistavoiksi, mutta ne tulevat näkyviksi, kun niistä poiketaan. Kasvattajat ovat väistämättä tekemisissä normien kanssa, sillä sosialisaatioprosessiin kuuluu normiston välittäminen lapsille ja nuorille. (Antikainen, Rinne & Koski 2021, luku 2.7).
Työssäni opettajana olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, millaista normistoa vahvistan sanoillani ja valinnoillani. Tiedostettu ja tiedostamaton minäni ilmaisee jatkuvasti arvomaailmaani ja kuvastaa sitä, miten asioiden tulisi mielestäni olla. Siksi pidän tärkeänä haastaa ajatuksiani yhä uudestaan ja uudestaan. Kuten yliopiston lehtori Riku Saastamoinen (2016, 144) sanoo, ”taideopettajan ja taiteilijan työhön kuuluu jatkuva oman normistonsa haastaminen eli omien välttämättömänä pitämiensä asioiden tarkastelu uudelleen”. Kun alkaa todella miettiä käyttämiään sanavalintoja ja itsestään selvinä pitämiään asioita, joutuu punnitsemaan sitä, millaista maailmankuvaa haluaa todella rakentaa. Olen havahtunut itse kasvattajana siihen, että käyttämilläni sanoilla on merkitystä: kielelläni vahvistan edustamani yhteisön normeja. Toisaalta minun on myös mahdollisuus kyseenalaistaa niitä.
Yritän siis olla tietoinen siitä, millaista maailmaa rakennan sanoillani. Koen, että vastuullani kasvattajana on pyrkiä käyttämään kieltä, jonka arvomaailman voin allekirjoittaa. Ja jos huomaan, että jokin normi vaatii uudelleen tarkastelua tai jopa haastamista, minun on mahdollista kieltäytyä vahvistamasta sitä kielen käytölläni.
Käytetyt lähteet:
Antikainen A., Rinne R. & Koski L. 2021. Kasvatussosiologia. PS-kustannus 2021.
Saastamoinen, R. 2016. Normeista, tuntemattomasta ja taiteellispedagogisesta toiminnasta. Teoksessa Hämäläinen, S. (toim.) Tanssi yliopistossa. Kirjoituksia uuden koulutus- ja tutkimusalan muotoutumisesta. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Helsinki 2016.
