Peruskoulu on järjestelmä, jossa kasvatuksen, sivistyksen ja oppimisen ihanteet kohtaavat institutionaalisen vallan, tehokkuuden ja mitattavuuden vaatimukset. Samalla se on eettisesti ja inhimillisesti merkittävä tila, jossa opettaja ja oppilas kohtaavat toisensa. Tämä suhde on monimutkainen opetussuunnitelman, arvioinnin ja yhteiskunnallisten odotusten keskellä. Perusopetuslain toisen momentin mukaan ”opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. [—] Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa, oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.” Opetuksen tulisi siis lähtökohdiltaan olla kasvattavaa ja kasvua tukevaa. Mutta miten avata opettajana tila toisen kohtaamiselle?
Peruskoululaitokseen kohdistuu merkittävää painetta saavuttaa mitattavia tuloksia ja tehokasta hyötysuhdetta. Nämä tavoitteet sopivat kuitenkin huonosti yhteen kasvatuksen tai sivistyksen kaltaisten ihanteiden kanssa, jotka ovat myös peruskoululaitoksen tehtäviä. Ajattelen, että kasvatus on kasvun auttamista: kasvua tapahtuu joka tapauksessa, mutta kasvattamalla toista voi tukea tai jopa ohjailla. Filosofian tohtori Veli-Matti Värrin mukaan kasvu on sekä fyysistä että henkistä ja sisältää lisäksi ymmärryksen vastuusta: kykyä säädellä omia tekojaan toiset huomioon ottaen. Kasvattaminen taas on arvokkaan välittämistä kasvatettavalle tätä kunnioittaen ja hyväksyttäviä menetelmiä käyttäen. Värri uskoo, että edellä mainittujen edellytys on dialoginen suhde kasvatettavan ja kasvattajan välillä. (Värri 2004, 30, 32). Värrin tapaan myös minä näen dialogisen suhteen ainoana eettisenä pohjana kasvattajan ja kasvatettavan välillä. Koenkin usein neuvottomuutta näiden ihanteiden edessä toimiessani mitattavuus- ja hyötykeskeisessä peruskoulussa.
Etenkin peruskoulun ylemmät luokat koostuvat kokeista ja aikapaineesta. Opetussuunnitelmat ovat täysiä ja tuntijako niukka. Aikaa ihmetellä, epäonnistua, kokeilla tai leikkiä ei juuri ole. Mutta nämä ovat juuri niitä hetkiä, jolloin opettaja voisi astua pois asiantuntijaroolistaan. Juuri niitä hetkiä, jolloin opettaja voisi toteuttaa sitä toista tärkeää tehtäväänsä – kasvatusta. Värri kirjoittaa: ”Kasvattajana oleminen merkitsee ensisijaisesti vastuuta toisesta ja vastuuta toiselle. Koska kasvattajalla on lähtökohtaista valtaa kasvatettavaansa, ei ole samantekevää, millä tavoin hän suhtautuu edustamaansa ja välittämäänsä kasvatukselliseen hyvään.” Hän muistuttaa, että mikäli kasvattaja omaksuu edustamansa instituution normit annettuina, on riski siihen, että hän kasvattaa kasvatettavaa ensi sijassa noudattamaan näitä normeja – ei tulemaan omaksi itsekseen. Kasvatuksesta tulee välineellistä, ei dialogista. Opettajan tulisikin aktiivisesti arvioida omaa suhdettaan edustamansa instituution normeihin ja haastaa itseään. Pelkkä sosiaalisaatio ei ole vielä kasvatusta. (Värri 2004, 148, 150).
Väitän, että peruskoulun rakenteet ohjaavat voimakkaasti nimenomaan sosialisaatioon. Keskiössä on mitattavan opin siirtäminen oppilaille ja tämän prosessin arvioiminen. Asia opiskellaan, siitä tulee arvioitava työ ja sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistuksia. Instituution lait, tavat ja säännöt varmistavat tasalaatuisuuden ja helpottavat opettajaa monessa, mutta kääntöpuolena on se, että omasta herkkyydestä täytyy pitää tietoisesti ja tiukasti kiinni. Mutta ehkä olisikin tärkeämpää pysähtyä juttelemaan oppilaan kanssa ja ihan vain olla. Antaa aikaa. Antaa jotain, mistä ei ole välitöntä eikä välineellistä hyötyä. Kohdata oppilas avoimena ja uskaltaa asettaa myös itsensä alttiiksi, ilman institutionaalisen roolin suojaa. En tarkoita, että opettajan tulisi luopua ammatti- ja yksityiselämänsä rajoista – tarkoitan aitoa kohtaamista ilman päämäärää tai tavoitetta. Dialogisuus vaatii sen, että molemmat osapuolet ovat avoimia toisen kohtaamiselle, ja on opettajan tehtävä olla tässä(kin) esimerkki. Tästä minun on jatkuvasti itseäni muistutettava.
LÄHTEET:
Värri, V-M. 2004. Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Dialogisen kasvatuksen filosofinen tarkastelu erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Tampereen Yliopistopaino Oy. 2004.
