Peruskoululaitokseen kohdistuu merkittävää painetta saavuttaa mitattavia tuloksia ja tehokasta hyötysuhdetta. Nämä tavoitteet sopivat kuitenkin huonosti yhteen kasvatuksen tai sivistyksen kaltaisten ihanteiden kanssa, jotka ovat myös peruskoululaitoksen tehtäviä. Ajattelen, että kasvatus on kasvun auttamista: kasvua tapahtuu joka tapauksessa, mutta kasvattamalla toista voi tukea tai jopa ohjailla. Filosofian tohtori Veli-Matti Värrin mukaan kasvu on sekä fyysistä että henkistä ja sisältää lisäksi ymmärryksen vastuusta.
Puolustuspuhe sivistykselle
Herra Hitler kirjoitti vankilassa ollessaan selvästi auki keinot, joilla hän aikoi saada Saksan kansan taipumaan omaan ajatteluunsa. Hän kuvaili sitä, miten joukkojen huomio on kiinnitettävä johonkin seikkaan niin, että siitä tulee yleinen vakaumus. Propagandan tuli olla kansanomaista ja ”asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia”. Hän ei ollut kiinnostunut akateemisesti koulutetuista, vaan suurista joukoista, joiden ”vastaanottokyky on varsin suppea” eikä propagandalla saanut olla tieteellistä monipuolisuutta – itse asiassa sitä parempi oli, mitä vähemmän se perustui tieteeseen. Hän myös kirjoitti auki keinojaan, miten aikoi saada viestinsä perille toistosta sanoman yksipuolistamiseen. (Hitler 2024, 208-211). Lyhyesti: hän kuvaili monisäkeisesti, kuinka aikoi vaikuttaa ihmisiin ja saada nämä uskomaan sen, mitä hän halusi. Hän kertoi, miten hänen aikomuksensa eivät perustuneet tietoon (vaikka hän toki väitti toisin) ja kuinka hän halveksui tavallisia ihmisiä ja joukkoja. Ja vaikka hän oli tämän kaiken etukäteen ilmoittanut, tunnemme kyllä maailmanhistorian ja tiedämme, mitä tapahtui. Vaikka hän toimi täysi avoimesti. Siksi emme voi aliarvioida propagandan tai disinformaation vaikutusta. Ja näkemykseni mukaan sivistys on ainoa keino taistella propagandaa vastaan.
Kuka omistaa kokemuksen?
Onko kokemus siis aina oikea ja todellinen? Voiko toiselle sanoa, että tämän kokemus on väärä tai kohtuuton? Kokemus on aina suhteessa johonkin, kokemuksella on aina kohde. Kokemuksesta kertominen sisältää aina tietynlaisen väitelauseen, se ottaa kantaa. (Kukkola 2018, 47, 51). Kun kertoo omasta kokemuksesta, mutta se onkin ristiriidassa toisen kokemuksen kanssa, kumman kokemus on painavampi? Voiko näitä ylipäätään arvottaa?
Turvallinen tila
Olen jo pitkään miettinyt, että maailma tarvitsee enemmän herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Sen edellytyksenä on, että ihan kaikkialla vallitsisi turvallisempi tila. Olisi hienoa, jos kuka tahansa voisi koska tahansa myöntää, että en ymmärrä, en osaa, en halua. Että asiat koskettaisivat. Esimerkkinä jätän turvallisemman tilan ohjeet. Nämä voisivat mielestäni vakiintua yleisiksi käytöstavoiksi.
Tieto tuo vastuuta
Opettajana vastaan tilanteista ja pystyn hetkessä johdattelemaan tapahtumien kulkua haluamaani suuntaan. Mutta myös oppilailla on oikeus pitää omista rajoistaan huolta. Teatteriopetukseen liittyy paljon sanomattomia sääntöjä ja ihanteita liittyen luottamuksellisuuteen, jakamiseen ja rajojen venyttämiseen. On hyvä muistaa, että sinänsä tervetullut avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sisältää sen, että ketään ei painosteta mihinkään suuntaan – ei etenkään jakamaan yksityisiä asioitaan.
Yhteiskunta, opetus ja taide
Kun asia on hyvin henkilökohtainen (kuten se on, onhan meillä kaikilla jokin sukupuolikokemus ja näkemys siitä, millainen se yhteiskunnan silmissä on) ja möyritään taiteen äärellä, kielenkäyttö ja itseilmaisu ei aina ole akateemisen hillittyä. Uutisoinnin aktiivisempi seuraaminen tai vaikkapa translakiin liittyvät eduskunnassa pidetyt puheenvuorot saavat teatteriryhmäläiseni pöyristymään, pilkkaamaan, syttymään, voimaantumaan, aktivoitumaan ja toimimaan. Taiteen kannalta tämä kaikki on hyvää ja toivottavaa ja kaikin voimin lietson tätä ilmiötä.
Valta ja mielivalta
Ajattelen, että kattaminen on opettajan vastuuta opiskelijoistaan. Opettajan tehtävä on pitää itsensä avoimena opiskelijan kokemukselle. Mutta mitä sitten, jos tapahtuu jotain sellaista, että se pääsee ihon alle? Jos ei enää kykene elämään tilannetta kasvatettavan näkökulmasta? Jos ei pysty syystä tai toisesta kohtaamaan oppilastaan, mutta on edelleen valta-asemassa tähän nähden? Kuinka tilanteen voi ratkaista?
