Opettajalla on vastuu ryhmästä. Ohjaaja kantaa kokonaisvastuun teoksesta. Emmanuel Levinas väittää minän olevan vastuussa Toisesta jo ennen kuin vastuu ehtii tiedolliselle tasolle. Vapauden ja vastuun ajatellaan kulkevan käsi kädessä. Vastuu on jotain, mikä itsestään selvästi liittyy opettajuuteen. Mutta olen usein jäänyt miettimään, mitä vastuu itse asiassa tarkoittaa? Mitä konkreettisesti on se vastuu, jota teatteriopettajan tulee kantaa? Yritän tässä kirjoituksessa muotoilla joitain näkökulmia siihen, mitä ajattelen vastuun tarkoittavan opettajan työssä.
Vastuu
Ajattelen, että vastuun kantaminen tarkoittaa sitä, että ottaa vastaan tekojensa seuraukset. Jos sanon nyt jotain, joka suututtaa jonkun, en yritä paeta tilannetta tai vähätellä sitä, vaan elän seuraukset läpi tuli mitä tuli. Joko sanojeni takana seisoen tai niitä uudelleen arvioiden. Vastuu ei voi tarkoittaa sitä, että kuvittelee tulevat tapahtumat etukäteen: en voi koskaan tietää tekojen todellisia seurauksia. Maailma ei ole ennustettava ja looginen. Mutta ehkä vastuullisesti toimiminen on sitä, että punnitsee tekonsa niin, että ne kestävät eettistä tarkastelua, olivat seuraukset mitkä tahansa? Että pystyy perustelemaan tekonsa ja tarkastelemaan niitä kriittisessä valossa sekä teon hetkellä että sen jälkeen? Jos tämä on vastuullista toimintaa, onko vastuu itsessään siis eettistä tiedostamista?
Vastuu Toisesta
Emmanuel Levinas väittää, että etiikka, eli suhde toiseen ihmisiin ja toisiin ihmisiin on tärkein filosofia. Häntä ei niinkään kiinnosta normatiivinen etiikka, vaan toisen kohtaamisen eettinen ulottuvuus. Levinasin mukaan olemme vastuussa Toisesta jo ennen kuin tämä Toinen tulee edes tietoisuutemme piiriin. Hänen mukaansa Minä on vastuussa myös teoista, joita hän ei ole tarkoittanut ja joista hän ei ole edes itse tietoinen. Hän siis ehdottaa, että olemme vastuussa jokaisesta teostamme, jokainen hetki. Meidän tulisi unohtaa minäkeskeinen maailmamme ja ottaa lähtökohdaksemme Toinen. Tämä merkitsee sitä, että lähtökohtamme tulisi olla, että Toinen jää ikuisesti vieraaksi ja tuntemattomaksi. Emme voi lähestyä Toista itsekeskeisesti kuvitellen tietävämme ja tuntevamme hänet, ottavamme hänet haltuun. (Tuohimaa 2001, 35-36).
Parhaiten tämä vaatimus näkyy imperatiivissa ”se, mitä minä voin vaatia itseltäni ei ole verrattavissa siihen, mitä minulla on oikeus vaatia Toiselta” (Tuohimaa 2011, 37). Lähtökohtana ei koskaan tulisi olla minun oma kokemukseni, omat arvoni, omat tavoitteeni, oma tapani katsoa maailmaa. Vaan aito halu ymmärtää, kuulla, nähdä ja saavuttaa osa siitä äärettömästä toiseudesta ja vieraudesta, jota Toinen edustaa. Ja tämä lähtökohta pitää sisällään luovuttamattoman vastuun Toisesta.
Opettajana tämä näkyy parhaiten niin, että en saisi kuvitella pystyväni päättelemään toisen kokemusta vain omien tulkintojeni pohjalta. Ja että etenkin tällä kokemuksella tulisi olla minulle merkitystä. Ymmärrän, että opetusryhmissä on lukuisia erilaisia opiskelijoita, jotka eivät voi joka hetki saada yksilöllistä kohtelua, enkä sitä ehdotakaan. Silti on mahdollista olla avoin ja vastaanottavainen, läsnä opetustilanteessa ja herkistyä kuulemaan, mitä tilassa oikeasti tapahtuu. Joka tapauksessa minulla opettajana on oppilaisiin vaikutusvaltaa ja tätä valtaa ei tule käyttää sokeasti.
Vastuu itsestä
Opettajat eivät ole mitään superihmisiä, jotka aina tekevät oikeita valintoja ja saavuttavat dialogisen yhteyden ja mahdollistavat oppimisen parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta jostain syystä avun pyytäminen, oman neuvottomuuden tunnustaminen ei ole helppoa.
Toisen kohtaaminen Levinasin edellyttämällä tavalla vaatii itsetuntemusta. Yksi hetkistä, jolloin olen kunnioittanut opettajaani eniten, oli tilanne, jolloin olin keskellä äärimmäisen pahaa konfliktia. Opettajani oli yrittänyt selvittää sitä jo jonkin aikaa, mutta tilanne vain kärjistyi kärjistymistään. Lopulta opettajani sanoi minulle, että hänen ammattitaitonsa rajat alkavat tulla vastaan, hänen täytyy vetäytyä. Tunsin tuolloin suurta arvostusta sitä kohtaan, että hän oli ensinnäkin tunnistanut omat rajansa ja sen, että ne alkavat olla venytettyinä äärimmilleen. Ja toiseksi, hänellä oli rohkeutta tunnustaa se itselleen ja minulle, hänellä oli rohkeutta kohdata oma vajavaisuutensa.
Ajattelen, että kun opettaja kantaa vastuuta itsestään, hän tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni. Hän ei ole vietävissä, vaan tiedostaa toimintaansa ohjaavat voimat ja pystyy tarvittaessa niitä perustelemaan. Vastuuton opettaja syyttää muita omista virheistään, ei pysty kohtaamaan mokiaan, ajattelee tilanteet vain omalta kannaltaan. Vastuullisuus ei tarkoita sitä, että ei koskaan erehtyisi. Vaan sitä, että kun näin tapahtuu, pystyy tunnustamaan sen itselleen. Ja että pitää sen verran huolta itsestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan, että tämä oman epätäydellisyyden kohtaaminen ei suista häntä radaltaan.
Vastuu ryhmästä
Uusien oppimiskäsitysten myötä vastuuta oppimisesta voidaan jakaa hyvinkin paljon oppilaalle itselleen, mutta vastuu oppimistilanteesta on aina opettajalla. Tärkeimpänä tästä vastuusta pidän oppimistilanteiden ja -tilojen turvallisuudesta huolehtimisen. Ajatus turvattomasta teatteriopetuksesta on sietämätön. Silti olen jopa ammattikoulutuksessa törmännyt tilanteisiin, joissa joko henkistä tai fyysistä turvallisuuttani on uhattu. Opettajan tehtävä on pyrkiä siihen, että ryhmässä ei esiinny kiusaamista, että toiminnassa aktiivisesti ehkäistään onnettomuudet ja että jokaisella on turvallinen olla omana itsenään, omat rajansa säilyttäen. Vastuuseen ryhmästä kuuluu myös opiskelijoiden tasapuolinen kohtaaminen ja mahdollisiin kriisitilanteisiin puuttuminen.
Vastuu toiminnasta
Parhaiten opettajan vastuu toiminnasta näkyy mielestäni pedagogisessa näkemyksessä. Eli toiminnan tavoitteet, perusteet, muodot ja tarkoitus. Nämä voivat olla hyvin tiukat ja muodolliset tai hyvin laveat ja tilannesidonnaiset. Mutta opettajalla täytyy olla joku ajatus siitä, mitä tehdään, mitä varten tehdään ja miten käytännössä tehdään. En missään nimessä tarkoita tarkkoja suunnitelmia tai monimutkaisia oppimistavoitteita. Tuntemattomalle täytyy aina olla tilaa. Näkemykseksi riittää mielestäni teatterissa tyypillinen ”ollaan tässä vain läsnä ja katsotaan, mitä tapahtuu”, kunhan sen voi tarvittaessa perustella ja sitä voi tilanteen mukaan uudelleenarvioida. Mutta jos opettajan oma pedagoginen näkemys on epäselvä tai häilyvä, se voi vaikuttaa ryhmän turvallisuuden tunteeseen: millä säännöillä tässä mennään? Mikä on minun roolini prosessissa? Tuleeko tästä mitään?
Tämä näkemys näyttäytyy pienissä seikoissa: ryhmän hallinnassa, ohjeiden antamisen selkeydessä, kyvyssä joustaa ja kuunnella, kyvyssä toimia hankalissa tilanteissa, mitä priorisoin, kun aika ja voimat loppuvat? Opettaminen on suurelta osalta täysin intuitiivista toimintaa, päätöksiä tulee tehdä sekunnin sadasosissa. Uskon, että mitä enemmän asioita jäsentää itselleen periaatteellisella tasolla, sen varmemmin näiden päätösten takana voi seistä myös myöhemmin. Eli kantaa niistä vastuuta.
Vastuu ei ole yksiselitteinen asia. Ainakin itse joudun tosissani miettimään, mitä vastuu Toisesta, vastuu oppilaasta, vastuu itsestä tarkoittaa. Buberin mukaan vastuu edellyttää aina vastaamista (responding): vastaamista siihen, mitä tapahtuu, mitä nähdään, kuullaan ja tunnetaan (Kauppila 2012, 160). Näin ollen liitän vastuuseen tilanneherkkyyden, läsnäolon ja halun suuntautua Toista kohti. Vastuu on painava ja armoton eettinen vaatimus. Mutta en näe mahdollisena opettaa vastuuttomasti.
Käytetyt lähteet:
Kauppila, H. 2012. Avoimena aukikiertoon. Opettajan näkökulma kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan baletinopetuksessa. Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus. Helsinki 2012.
Tuohimaa, M. 2001. Emmanuel Levinas ja vastuu toisesta. Niin & näin 3/2001.
