Aiemmassa kirjoituksessani pohdin sitä, miten taiteessa tärkeintä on olla maailman kanssa, antautuen tälle, kohdaten tämä. Jos ajatellaan, että taide on olemista maailmassa tai maailman kanssa, alkaa termi ”katsoja” tuntua puutteelliselta. Katsoja on joku, joka vain passiivisena katsoo. Katsoja seuraa ja todistaa, mutta hänessä itsessään ei tapahdu mitään. Katsoja suhtautuu taiteeseen kuin objektiin: hän tarkkailee etäältä ja arvioi, hänellä on tarve ymmärtää teosta ja selittää, mitä se tarkoittaa. Kuten Ranciere (2008, 4) asian ilmaisee: ”katsominen on toiminnan vastakohta: katsoja pysyttelee hiljaa paikallaan, passiivisena”.
Tunnen katsojan hyvin. Olen ollut sellainen suurimman osan elämästäni. Olen ajatellut, että jokaisessa esityksessä on joku sanoma, joku väite maailmasta, ja että minun katsojana tulisi ymmärtää tämä väite. Näinhän klassinen näytelmäanalyysi meille opettaa. Luoja paratkoon sitä ohjaajaa, joka lähtee työhön ilman ydinsanomaa! Olen myös ajatellut, että teatteri on taidemuoto, joka noudattaa tiettyjä lainalaisuuksia tarinan, henkilöhahmojen kehityksen, jännitteen ja kerronnan suhteen. Ei-aristotelinen dramaturgia ja erityisesti post-draamallinen teatteri tuntui pitkään turhalta kikkailulta ja erikoisuuden tavoittelulta.
Heideggerin mukaan ”ihmisen tapa hahmottaa maailmaa on pohjimmiltaan luovaa, varjelevaa ja ennen kaikkea intiimiä” (Vanhala, 2014). Hän tarkoittaa tällä sitä, että kiinnitymme meille jo ennalta jollain lailla tuttuihin asioihin ja merkitykset rakentuvat pohjautuen aiempiin kokemuksiimme. Tarkastelemme maailmaa sen pohjalta, mitä siitä jo tunnemme. Mutta mikäli taiteen kokija keskittyy etsimään teoksesta mielihyvää, hän ei kykene todella antautumaan teokselle. Mielihyvä juontuu aina jostain tutusta, ja vain ei-tuttu voi johdatella uuden äärelle. (Vanhala 2014). Myönnän tämän täysin. Olen mennyt teatteriin hakemaan tuttuja elämyksiä ja arvioinut esityksiä sen perusteella, miten hyvin ne pystyin mielessäni hallitsemaan. Kuvataidetta en ole ”ymmärtänyt”, joten en ole siitä saanut mitään irti.
Vasta viimeisten vuosien aikana olen ymmärtänyt, että tämän post-draamallisen ”kikkailun” vastaanottaminen vaatii minulta katsojana erilaisia taitoja kuin pelkkä passiivinen katsominen. Katsominen voi olla myös toimintaa. Jacques Ranciere vaatii katsojaa aktiiviseen toimintaan: että katsoja havainnoi, valitsee ja tulkitsee. Hänen ei tulisi vain hyväksyä hänelle valmiiksi paketoitua näkemystä vaan nähdä, tuntea ja ymmärtää omista lähtökohdistaan – rakentaa esityksestä oma kokemuksensa. (Ranciere 2008, 14).
Niin kauan kuin lähestyn teosta objektivoiden sitä ja pyrkien ottamaan sen haltuun, menetän jotain olennaista. En pysty aidosti kohtaamaan teosta, mikäli säilytän oman erillisyyteni ja etäisyyden. Mikäli pääasiallinen haluni on ymmärtää. Sen sijaan voin lähestyä teosta avoimesti kuunnellen ja havainnoiden. Kuten Risto Santavuori muistuttaa, esitys sanana viittaa siihen, että esitys on jonkinlainen toisinto todellisuudesta samalla kun oleminen itsessään on esityksellistä, tarkasteltavaksi asettumista. Esitys muuttuu sen mukaan, mikä havaintomme kohde on. Esitys on aina oma todellisuutensa, se ei yritäkään olla toisintonsa esikuva. (Santavuori 2011). Ei siis ole oikeaa tapaa ymmärtää tai selittää teosta. Antamalla itselleni luvan tehdä havaintoja rauhassa, ilman tavoitteita, minun on mahdollista löytää jotain sellaista, mitä en ennalta odottanut. Vain silloin, kun uskallan antautua taiteelle (ja hyväksyä myös sen, että minun ei ole tarkoitus ymmärtää sitä), olen vapaa kokemaan sitä sellaisena kuin se minulle sillä hetkellä näyttäytyy.
Dialogisuudessa ajatellaan, että päästäksemme yhteyteen Toisen kanssa, meidän tulisi hyväksyä se, että kohtaamisen jälkeen emme enää voi palata takaisin entiseen. Toisin sanoen jokainen aito kohtaaminen muuttaa meitä pysyvästi. Ja hiljattain olen tajunnut, että jos pyrkimykseni on oleilla taiteen äärellä saman kohtaamisen periaatteen lävistämänä, minun täytyy lakata ”ymmärtämästä” taidetta. Sen sijaan, että yritän ymmärtää, minun tulisi kysyä ”mitä tämä yrittää minulle sanoa”, kuten Biesta (2020, 101) ehdottaa.
Tämä ei ole helppoa. Kuten ei ole maailman kanssa oleminenkaan. Se vaatii minulta ihan erilaisia taitoja kuin pelkkä passiivinen katsominen. Se vaatii vilpitöntä halua ja uskallusta asettua itse alttiiksi sille, että jotain tapahtuu. Sen hyväksymistä, että on paljon sellaista, mitä en tule koskaan ymmärtämään tai hallitsemaan. Silti voin nauttia kaikesta siitä.
Käytetyt lähteet
Biesta, G. 2017/2020. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017. Taideyliopisto suomenkielinen laitos. 2020
Ranciere, J. 2008. Vapautunut katsoja. https://issuu.com/liikkeellamarraskuussa/docs/lm14_vapautunutkatsoja
Santavuori, R. 2011. Ihminen esityksenä. Teoksessa Kokeva keho (toim. Elo, J. & Laitinen, T.). Yliopistopaino. Helsinki 2011.
Vanhala J. 2014 Heideggerin taidefilosofia. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/heideggerin-taidefilosofia
