Edellisessä vuodenvaihteessa hyppäsin taiteen perusopetuksen puolelta yleissivistävään perusopetukseen ja saan nyt aitiopaikalta tarkkailla, miten saamani taideopettajakoulutus ja sen painotukset sulautuvat yläkoulun käytäntöihin ja pedagogiikkaan.
Hiljattain uuden kouluvuoden alkaessa jouduimme osana koulutusta vastaamaan kysymykseen ”mikä on työtehtävistäsi mieluisin ja epämieluisin”. En osannut vastata, sillä en kyennyt erittelemään yksittäisiä tehtäviä ja niiden mielekkyyttä toisistaan: minusta opetustyö kokonaisuudessaan on mieluisaa. Ajattelen, että työni ei niinkään kiteydy ainesisältöjen opettamiseen ja välittämiseen oppilaille, vaan tehtäväni on auttaa lapsia ja nuoria näiden kasvussa. Ja kaikki osat työssäni palvelevat tätä: niin varsinainen aineenopetus kuin koulun arkeen tai pedagogisiin järjestelyihin liittyvät palaverit tai yksittäisen nuoren kanssa käydyt keskustelutkin. Jäinkin koulutuksen jälkeen miettimään tehtävää ja yritin löytää vastauksia. Päädyin kysymään itseltäni, miksi opetan.
OAJ määrittelee, että opettajan tehtävä on ”tukea ja edistää lasten, nuorten ja aikuisten kasvua, oppimista ja osaamisen kehittymistä” (Mitä opettajan työ on?). Huolimatta elämäni kietoutumisesta teatterin ympärille, olen jo vuosikausia ajatellut olevani ensisijaisesti pedagogi. Minua kiinnostaa ihmisen kasvu ja kehitys sekä kaikki se, mikä mahdollistaa edellisten tapahtumisen. Pidän suuressa arvossa sivistystä, moninäkökulmaisuutta ja kykyä kohdata toinen ihminen. Hyvät kysymykset ja kriittinen arviointi ovat yhtä tärkeitä kuin usko tieteeseen. Suhtaudun omiin ainesisältöihini intohimoisesti, mutta tärkeämpänä kuin niiden mestarillista hallintaa, olen aina pitänyt ihmisen kasvua ja sivistystä. Olen kasvattaja sanan varsinaisessa merkityksessä, saatan toista kasvamaan, kuten kasvatusopin professori J.A. Hollo asian muotoilee. (Taneli 2010, 44).
Koulutuspäivässä mietin, tekeekö tämä minusta huonon aineenopettajan. Täytyisikö minun pitää tärkeämpänä itse ainesisältöjä? Olla enemmän kiinnostunut taidoista kuin henkisestä, älyllisestä tai sosiaalisesta kasvusta? Toki nautin opettamistani aineista ja toki noudatan opetussuunnitelmaa ja sen arviointikriteerejä. Mutta suurimman ilon saan niistä ohikiitävistä kohtaamisen hetkistä. Siitä, kun oppilas rohkaistuu tekemään jotain uutta. Siitä, kun oppilas oivaltaa jotain tai kysyy hyvän kysymyksen. Tai siitä, kun näen, että oppilas sitoutuu tekemiseensä. Näissä hetkissä koen onnistuneeni paljon enemmän kuin silloin, kun arvioin kokeen täydeksi kympiksi.
Minua viehättävät mainitsemani Juho Hollon ajatukset. Hänen mukaansa kasvatuksen tehtävä on houkutella esiin se, mikä ihmisessä on hyvää. Kasvatus on tietoista ja tarkoituksellista ja sillä pyritään vaikuttamaan kasvatettavaan. Kasvatus ei tule koskaan valmiiksi, vaan jatkuu koko elämän. Toisaalta kasvattaja on aina myös kasvatettava, sillä kasvatus on kahdensuuntaista toimintaa. Hollo ei puhu dialogisuudesta, mutta periaate on sama: aito yhteys toiseen ihmiseen ei voi koskaan olla yhdensuuntainen, vaan molempien tulee osallistua siihen. Hollon mukaan ”ihmisen tulee olla oma itsensä, mutta ei kuitenkaan itselleen riittävä”. Kasvatus edellyttääkin hänen mukaansa sekä kasvatettavan että kasvattajan henkistä kasvua. (Taneli 2010, 45-47). Hollon mukaan kasvulle ei voi asettaa päämääriä eikä lasta tulisi ”tuomita käytännöllisen elämän koneistoon”. Kasvamaan saattaminen tarkoittaa sitä, että ihminen kasvaa omaan kokoonsa – ei ennalta määrättyyn tilaan. Ja tämä riittää, kasvatuksen ei tarvitse tuottaa tehokkaita yhteiskunnallisen koneiston osasia. (Heikkilä 2019, 81).
Hollon ajatukset ovat selvässä ristiriidassa nykyaikaisen, välineellisen kasvatusajattelun kanssa. Keskiössä on helposti osaamis- ja arviointiajattelu, ei niinkään sivistys (Kaarttinen & Taneli 2023). Elämme yhteiskunnassa, jossa korostuvat hyötynäkökulmat, taloudellinen tuottavuus, yksilöllisyys ja tehokkuus. Tämä johtaa helposti siihen, että myös kasvatuksen määrittävänä ehtona on sen tuomien taitojen merkityksellisyys talouskasvulle. Kaarttinen & Taneli (2023) varoittavat kaikkia pedagogeja tästä ja muistuttavat meitä olemaan valppaina ja varovaisia: ”Jos me opetamme koulussa vain sellaisia oppiaineita, joilla katsotaan olevan välitön vaikutus lähinnä talouskasvuun, olemme monin tavoin väärällä tiellä. Sellainen lähestymistapa ei rapauta ainoastaan yleissivistystä, vaan sen seurauksena myös demokratia, elämämme perustana, on vaarassa heikentyä.”
Yksi sivistyksen muoto on lukutaito. Lukutaito mahdollistaa kriittisen ajattelun. Mekaaninen lukutaito ei yksin riitä, mutta se luo pohjan luetun ymmärtämiselle, ajattelun kehittymiselle ja tiedonhaun taidoille (Puska 2023). Edesmenneen runoilija Kirsi Kunnaksen sanoin: ”Jos kieltä ei saa haltuunsa, koko ajattelun taso laskee. Ja mitä suurempi sanavarasto, sitä eritellympi ja rikkaampi psyykkinen elämä. Elämä ei ole mustavalkoista. Sävyjä pystyy käsittelemään, kun niille saa käsitteet.” (Kärki 2021). Ajattelun on mahdollista kehittyä, tunteet löytävät ilmaisumuodon ja asioita pystyy arvioimaan ja tulkitsemaan vasta, kun käytössä on kieli. Ja kieltä voi käyttää ja hallita vain lukutaitoinen ihminen. Kielenkäyttäjän tulee ymmärtää, että kieli voi paitsi kertoa, miten asia on, se voi myös sanoa, että joku on, vaikka se ei ole (Wikforss 2020, 127).
Sivistys ja lukutaito toimivat molemmat suojana propagandaa vastaan. Puskan (2023) mukaan ”nyky-yhteiskunnassa ihmisten mielipiteisiin pyritään myös vaikuttamaan esimerkiksi valheellisella informaatiolla tai rajoittamalla objektiivisen tiedon saamista.” Myös Hollo muistuttaa, että ”tiedon lisääntyessä räjähdysmäisesti voi ainoastaan uutta etsimään ja punnitsemaan kykenevä yksilö olla elinkelpoinen” (Taneli 2010, 42). Mikäli yksilö ei kykene punnitsemaan saamansa tiedon totuudellisuutta, olemme hyvin vaarallisella tiellä. Olen syvästi huolissani nykyään esiintyvästä dis- ja misinformaation määrästä. Muutama oikein valittu lause oikeaan aikaan saa aikaan jopa mellakoita, kuten nähtiin hiljan Lontoossa (https://yle.fi/a/74-20103328) tai jo aikaisemmin Valkoisen talon valtauksessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdysvaltain_kongressitalon_valtaus_2021). Tutkimusten mukaan vain 12% yhdysvaltalaisista tietää, että tutkijoiden keskuudessa vallitsee yksimielisyys ihmisen toimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen – 67% uskoo, että tästä on erimielisyyttä eri tutkijoiden kesken ja jopa kolmannes uskoo, että ihmisellä ei ole mitään tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa. Syynä on tehokas disinformaatiokampanja. (Wikforss 2020, 99, 158). Polarisoitunut keskustelu kärjistää asioita. Vahvistusharhan vuoksi meidän on helpompi uskoa asioita, jotka sopivat yhteen sen kanssa, minkä jo uskomme olevan totta. Keskustelemme mielellämme samanmielisten kanssa ja haemme ympäröivästä todellisuudesta vahvistusta omille käsityksillemme. Meillä on taipumusta uskoa luotettavina pitäviämme ihmisiä sen sijaan, että lähtisimme itse tekemään tutkimusta. Ja mitä puutteellisempi on taitomme kyseenalaistaa ja punnita saamaamme tietoa, sitä helpommin taivumme uskomaan helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja.
Propagandan mestareita olivat tunnetusti natsit. Ja sen enempää natsikorttia heiluttelematta väitän kuitenkin, että historian tulisi opettaa meille, miten tehokasta taidokas propaganda on ja millaisia seurauksia sillä voi olla. Herra Hitler kirjoitti vankilassa ollessaan selvästi auki keinot, joilla hän aikoi saada Saksan kansan taipumaan omaan ajatteluunsa. Hän kuvaili sitä, miten joukkojen huomio on kiinnitettävä johonkin seikkaan niin, että siitä tulee yleinen vakaumus. Propagandan tuli olla kansanomaista ja ”asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia”. Hän ei ollut kiinnostunut akateemisesti koulutetuista, vaan suurista joukoista, joiden ”vastaanottokyky on varsin suppea” eikä propagandalla saanut olla tieteellistä monipuolisuutta – itse asiassa sitä parempi oli, mitä vähemmän se perustui tieteeseen. Hän myös kirjoitti auki keinojaan, miten aikoi saada viestinsä perille toistosta sanoman yksipuolistamiseen. (Hitler 2024, 208-211). Lyhyesti: hän kuvaili monisäkeisesti, kuinka aikoi vaikuttaa ihmisiin ja saada nämä uskomaan sen, mitä hän halusi. Hän kertoi, miten hänen aikomuksensa eivät perustuneet tietoon (vaikka hän toki väitti toisin) ja kuinka hän halveksui tavallisia ihmisiä ja joukkoja. Ja vaikka hän oli tämän kaiken etukäteen ilmoittanut, tunnemme kyllä maailmanhistorian ja tiedämme, mitä tapahtui. Vaikka hän toimi täysi avoimesti. Siksi emme voi aliarvioida propagandan tai disinformaation vaikutusta. Ja näkemykseni mukaan sivistys on ainoa keino taistella propagandaa vastaan.
En edelleenkään osaa vastata minulle alkuviikosta esitettyyn kysymykseen. Mutta vaikka en löytänyt vastausta, se oli hyvä kysymys. Aiheuttihan se minussa näin paljon pohdintaa. En ehkä täyttänyt minulle asetettuja vaatimuksia siinä mielessä, että tehtävä jäi tekemättä ja vastaus keksimättä. Mutta jotain muuta tapahtui: koin kasvaneeni pohdintani aikana minulle otolliseen suuntaan. Vaikka en täyttänyt tehokkuuden ja kilpailuhenkisyyden vaatimuksia, ymmärrykseni kasvoi taas hieman. Aivan, kuten Hollon mukaan asian kuuluukin olla.
KÄYTETYT LÄHTEET:
Hitler, A. 1940. Taisteluni. WSOY 1941.
Heikkilä, E. 2019. Ehkä taide, ehkä kasvatus. Kasvatus ja vallan mahdollisuus nykytaiteen toimintatapojen valossa. Aalto-yliopisto. Helsinki 2019.
Kaarttinen J. & Taneli, M. 2023. Välineellisen kasvatus- ja koulutusajattelun kritiikkiä. Koulu ja menneisyys vol 60 Nro 1 (2023)
Kärki, T. 2021. Kansan uutiset 9.11.2021. https://www.ku.fi/artikkeli/4634791-kun-arkistosta-runoilija-kirsi-kunnas-luki-lapsille-herra-piipoo-ja-tunteellinen-siili
Mitä opettajan työ on? https://www.oaj.fi/arjessa/mita-opettajan-tyo-on/
Puska, M. 2023. Lukutaito nyt. Miksi lukutaito on lapselle tärkeä taito. https://www.unicef.fi/tyomme/ajankohtaista/uutiset-ja-nakokulmat/2023/lukutaito-nyt-miksi-lukutaito-on-lapselle-tarkea-taito/ 2023.
Taneli, M. 2010. J. A. Hollon Kasvatusteoriasta ja kasvatuksen maailmasta elämänmuotona. Kasvatus & Aika 1 (4) 2010, 41-56
Wikforss, Å. 2020. Vaihtoehtoiset faktat. Aulakustannus 2020.
