Taide ilman dialogisuutta tai kasvatus ilman dialogisuutta on itselleni täysin kestämätön ajatus. Se, toteutuuko dialogisuus käytännön arjessa kovinkaan hyvin, on eri asia. Mutta ilman pyrkimystä yhteyteen, ei ole mielestäni mitään.
Valta ja mielivalta
Ajattelen, että kattaminen on opettajan vastuuta opiskelijoistaan. Opettajan tehtävä on pitää itsensä avoimena opiskelijan kokemukselle. Mutta mitä sitten, jos tapahtuu jotain sellaista, että se pääsee ihon alle? Jos ei enää kykene elämään tilannetta kasvatettavan näkökulmasta? Jos ei pysty syystä tai toisesta kohtaamaan oppilastaan, mutta on edelleen valta-asemassa tähän nähden? Kuinka tilanteen voi ratkaista?
Mitä on teatteriopettajan vastuu?
Vastuu ei voi tarkoittaa sitä, että kuvittelee tulevat tapahtumat etukäteen: en voi koskaan tietää tekojen todellisia seurauksia. Maailma ei ole ennustettava ja looginen. Mutta ehkä vastuullisesti toimiminen on sitä, että punnitsee tekonsa niin, että ne kestävät eettistä tarkastelua, olivat seuraukset mitkä tahansa? Että pystyy perustelemaan tekonsa ja tarkastelemaan niitä kriittisessä valossa sekä teon hetkellä että sen jälkeen?
Miten katsoa taidetta?
Ei ole oikeaa tapaa ymmärtää tai selittää teosta. Antamalla itselleni luvan tehdä havaintoja rauhassa, ilman tavoitteita, minun on mahdollista löytää jotain sellaista, mitä en ennalta odottanut. Vain silloin, kun uskallan antautua taiteelle (ja hyväksyä myös sen, että minun ei ole tarkoitus ymmärtää sitä), olen vapaa kokemaan sitä sellaisena kuin se minulle sillä hetkellä näyttäytyy.
Jos taiteissa tärkeintä onkin maailman kanssa oleminen?
Taide on ilmaisuteko, pyrkimys tulla osaksi maailmaa. Oleellista on antautuminen itse tekemiselle. Jos pyrkimyksenä on vain saavuttaa päämäärä, yhteys katkeaa. Kaikki alkaa maailman tunnustelusta ja sen kanssa olemisesta – taide pyrkii antamaan tälle kokemukselle muodon. Ihmisen ymmärrys maailmasta rakentuu toiminnan kautta.
