Taide ilman dialogisuutta tai kasvatus ilman dialogisuutta on itselleni täysin kestämätön ajatus. Se, toteutuuko dialogisuus käytännön arjessa kovinkaan hyvin, on eri asia. Mutta ilman pyrkimystä yhteyteen, ei ole mielestäni mitään.
Tunteet teatteriopetuksessa
Tunteet heräävät ja kuolevat oman mielensä mukaan. Tunteiden piilottelu, patoaminen tai sivuuttaminen johtaa vain ongelmien kasautumiseen ja henkiseen pahoinvointiin. En tiedä, onko ihmisen mahdollista hallita tunteitaan. Ennemmin se, että yrittää kahlita jonkun heränneen tunteen, johtaa vain siihen, että oma huomio menee pelkkään tunteen peittelemiseen. Haastavat tunteet juontuvat ryhmätilanteissa usein siitä, että ihminen ei tunne tulleensa kohdatuksi tai että hän kokee, että hänen tarpeitaan ei ymmärretä.
Kieli ja sen rakentama todellisuus
Kieli ei vain kuvaa jo olemassa olevaa asiantilaa (joka toki sekin on aina vain subjektiivinen havainto maailmasta), vaan myös vahvistaa sitä, mitä puhuja pitää tärkeänä. Kieli ei koskaan ole vain passiivinen väline, se on myös aktiivinen toimija. Kieli on performatiivista, se tuottaa todellisuutta, vahvistaa rakenteita. Kieli muuttuu, kun maailma muuttuu – ja maailma muuttuu, kun kieli muuttuu. Asian sanominen on aina asian tekemistä: vielä lapsuudessani oli täysin hyväksyttyä käyttää eri kansanryhmistä nimityksiä, joita ei tulisi mieleenkään toistaa tässä.
Valta ja mielivalta
Ajattelen, että kattaminen on opettajan vastuuta opiskelijoistaan. Opettajan tehtävä on pitää itsensä avoimena opiskelijan kokemukselle. Mutta mitä sitten, jos tapahtuu jotain sellaista, että se pääsee ihon alle? Jos ei enää kykene elämään tilannetta kasvatettavan näkökulmasta? Jos ei pysty syystä tai toisesta kohtaamaan oppilastaan, mutta on edelleen valta-asemassa tähän nähden? Kuinka tilanteen voi ratkaista?
Teatterista peruskouluissa 2
Kokemukseni mukaan monet luokanopettajat haluaisivat käyttää opetuksessaan draamaa, mutta eivät tiedä, miten sen tekisivät. Sana ”draama” tai ”teatteri” on jotain epämääräistä ja vaikeasti tartuttavaa eikä koulutuksessa juuri anneta eväitä sen tekemiseen. En ihmettele, että näin on. Opetussuunnitelmissa draaman nähdään tuovan toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä, mutta tämä on vaikeaa, jos koulutus ei sisällä työkaluja.
Mitä on teatteriopettajan vastuu?
Vastuu ei voi tarkoittaa sitä, että kuvittelee tulevat tapahtumat etukäteen: en voi koskaan tietää tekojen todellisia seurauksia. Maailma ei ole ennustettava ja looginen. Mutta ehkä vastuullisesti toimiminen on sitä, että punnitsee tekonsa niin, että ne kestävät eettistä tarkastelua, olivat seuraukset mitkä tahansa? Että pystyy perustelemaan tekonsa ja tarkastelemaan niitä kriittisessä valossa sekä teon hetkellä että sen jälkeen?
Teatterista peruskouluissa 1
En aio perustella teatterin tarpeellisuutta peruskoulussa hyödyn kannalta. Sen sijaan suorastaan vaadin, että peruskouluun täytyy mahtua enemmän ”hyödyttömiä” asioita. Teatteria, taidetta, meditaatiota, kuuntelua. Asioita, jotka saavat meidät keskittymään tähän hetkeen. Asioita, joita teemme vain tekemisen itsensä vuoksi, emme niistä saatavan hyödyn.
Jos taiteissa tärkeintä onkin maailman kanssa oleminen?
Taide on ilmaisuteko, pyrkimys tulla osaksi maailmaa. Oleellista on antautuminen itse tekemiselle. Jos pyrkimyksenä on vain saavuttaa päämäärä, yhteys katkeaa. Kaikki alkaa maailman tunnustelusta ja sen kanssa olemisesta – taide pyrkii antamaan tälle kokemukselle muodon. Ihmisen ymmärrys maailmasta rakentuu toiminnan kautta.
