Valta ja mielivalta

Opetustilanteissa opettajalla on aina enemmän valtaa kuin oppilaalla. Vaikka suhde olisi kuinka dialoginen, siitä ei koskaan tule tasa-arvoista. Opettaja on aina se, joka arvioi, joka päättää suorituksista, joka kantaa vastuun ja joka vähintään alustaa oppimistilanteet. Tämä johtaa siihen, että opettajalla on myös enemmän vastuuta oppilaistaan kuin oppilailla hänestä. Olen ajatellut, että dialoginen suhtautuminen ja toista kohti suuntautuminen on opettajan keino yrittää ratkaista nämä vallan ja vastuun kysymykset. Filosofi Martin Buberilla on termi kattaminen, jolla hän tarkoittaa sitä, että kasvattajan tehtävänä on elää kaikki tilanteet paitsi omasta näkökulmastaan, myös kasvatettavan näkökulmasta käsin (Kauppila 2012, 96-97). Ajattelen, että tämä kattaminen on opettajan vastuuta opiskelijoistaan. Opettajan tehtävä on pitää itsensä avoimena opiskelijan kokemukselle. Mutta mitä sitten, jos tapahtuu jotain sellaista, että se pääsee ihon alle? Jos ei enää kykene elämään tilannetta kasvatettavan näkökulmasta? Jos ei pysty olemaan dialoginen, syystä tai toisesta ei pysty kohtaamaan oppilastaan? Kuinka tilanteen voi ratkaista?

Minulla oli joskus opettaja, jonka kanssa ajauduin täydelliseen konfliktiin. Olimme mielestäni normaaleissa, jopa hyvissä väleissä, kunnes hän yhtäkkiä aloitti mykkäkoulun. Hän lakkasi puhumasta minulle, katsomasta minuun, kuulemasta minua. Ilman mitään selitystä. Ihmettelin tätä ja yritin selvittää tilannetta, mutta tuloksetta. Hän sanoi, että ei halua puhua kanssani, kaikki on hyvin – ja kielsi sitten minua ottamasta yhteyttä. En ymmärtänyt yhtään, olin hyvin ahdistunut ja neuvoton – miten voisin jatkaa opiskelua, jos yksi opettaja ei pysty kohtaamaan minua millään tasolla? On hyvin rankkaa toistuvasti joutua tekemisiin ihmisen kanssa, joka ei reagoi olemassaoloosi mitenkään. Keskeyttää puheesi, ei kuule sanojasi, varoo katsomasta sinuun päinkään. Se on nöyryyttävää. Jos olisimme olleet yksityishenkilöitä, tämä olisi ollut huonoa käytöstä. Nyt opettajan taholta se tuntui hyvin voimakkaasti vallankäytöltä. Aikaa kului, tilanne ei rauhoittunut. Lopulta opettaja kieltäytyi opettamasta yhtä kurssia, koska minä osallistuin sille. Hänen esimiehensä oli se, joka kertoi minulle, että kyseinen opettaja ei opeta, jos minä olen paikalla. Minä olin. Eikä hän opettanut. 

Vihdoin vuoden jälkeen sain kolmannelta henkilöltä kuulla, että mykkäkoulun alkaessa olin loukannut tämän opettajan rajoja jotenkin anteeksiantamattomalla tavalla. Sen tarkempia tietoja en koskaan saanut tietää. Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt, mitä olin konkreettisesti tehnyt (täysin rehellisesti ja käsi sydämellä en vieläkään tiedä, mikä tämä loukkaus oli – luulin aidosti, että olimme hyvissä väleissä. Mutta olen myös todella pahoillani siitä, että olen tietämättäni loukannut häntä). Joka tapauksessa lopputulos oli se, että minusta tuli hänelle kuin ilmaa.

En ota kantaa hänen kokemukseensa. Ajattelen, että vaikka tämä kokemus olisi jotain, jota en ymmärrä ja joka minusta tuntuu ehkä kohtuuttomalta, niin se oli silti hänen aito ja todellinen kokemuksensa. Ja se on oikea sellaisenaan. En voi koskaan yrittää selittää tai arvioida hänen kokemustaan, sillä en ole hän. En tule koskaan kokemaan samaa kuin hän. Voin vain ja ainoastaan hyväksyä sen, että tällainen se kokemus nyt on.

Mutta vallankäytön näkökulmasta tässä kertomuksessa on monta kohtaa, joita olen jäänyt miettimään. Se, että olen onnistunut loukkaamaan häntä edes tajuamatta sitä, on ongelma. Mutta vähintään yhtä suuri ongelma on se, että opettaja katkaisi kaiken vuorovaikutuksen, yksipuolisesti ja varoittamatta. Kuitenkin meillä säilyi edelleen instituution antama pedagoginen suhde. Hän oli edelleen opettajani, halusi tai ei. Hän ei mielestäni kantanut minkäänlaista vastuuta tilanteesta, hän vain käytti hänelle annettua valtaa. Hannah Arendt puhuu siitä, että vallan ei ole pakko olla pelkkää hallintaa.Kun teot ja puheet vastaavat toisiaan, ja kun teoilla pyritään luomaan uusia suhteita ja sanoilla pyritään paljastamaan todellisuutta, valta hänen mukaansa toteutuu. Hän myös kuvailee, että vallan mahdollisuus menetetään, kun ihmiseltä viedään toimintatila ja heidät otetaan ikään kuin hallintaan – eli kun käytetään väkivaltaa. (Arendtista mm. Heikkilä 2019, 92-95). Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Esimerkkitapauksessa koin opiskelijana, että vallan mahdollisuus oli riistetty minulta mykkäkoulun myötä. Minulla ei ollut enää valtaa itseäni koskeviin asioihin, en ollut ristiriitatilanteen osapuoli vaan rangaistustoimenpiteiden kohde. Olin täydellisen näkymätön. Hän kieltäytyi kohtaamasta minua kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Koin, että sain rangaistuksen jostain, mitä olin tehnyt. Mutta koska en voinut ymmärtää syytä tälle rangaistukselle, se tuntui minusta mielivaltaiselta. Minulla ei ollut enää tilaa toimia tai vaikuttaa, minut oli ikään kuin pyyhitty olemassaolon kirjoista pois. Minulla ei ollut valtaa muuttaa olosuhteita. Voin vain sinnitellä ja sietää, odotella että opiskelut loppuisivat.

Sosiologisten teorioiden mukaan valta ei ole ominaisuus, vaan suhde, ja valtaa on suhteeseen osallistuvilla. Jos ihminen eristetään vuorovaikutuksesta, tältä katoaa kaikki valta. ”Vallan syntymisen ainoa konkreettinen edellytys taas on ihmisten yhdessä eläminen ja ihmisillä voi olla valtaa vain, jos he elävät toistensa seurassa niin, että heillä on koko ajan mahdollisuus toimia” (Heikkilä 2019, 93). Tässä tapauksessa kyseinen opettaja hallitsi kaikkea, mikä liittyi väliseemme suhteeseen kieltäytymällä täysin kommunikoimasta. En usko, että hän väärinkäytti valtaansa tahallaan. Mutta tämä tapaus sai minut huomaamaan, miten helposti valta-asetelma kääntyy tuhoisaksi, jos tilanne on muuten haasteellinen. Tunsin kohtaavani henkistä väkivaltaa. Ja vain siksi, että minulta oli viety kaikki keinot vaikuttaa omaan tilanteeseeni.

Mainitsin alussa Martin Buberin. Buber edustaa dialogista filosofiaa, jossa lähtökohtana on, että Toista ei tulisi koskaan määritellä tai yrittää ottaa haltuun. Uskon, että dialogisuus on eettisin tapa lähestyä opettajuutta. Ajatus siitä, että päämääränä on kohtaamisen hetki, jossa osallisina ovat kaikki vuorovaikutuksen osapuolet, on vaativa, mutta myös ainoa tapa, jonka uskon turvaavan Toisen kunnioittavan kohtaamisen. Emmanuel Levinasin mukaan vastuu toisesta merkitsee käskyä olla jättämättä tätä yksin ”edes kestämättömän edessä” (Tuohimaa 2001, 38). Mutta Levinas myös toteaa, että tämä käskyn velvoittavuus koskee vain subjektia, itseä. Se ei koskaan voi velvoittaa Toista. Toista ei voi pakottaa tai houkutella kohtaamaan, se on vain ja ainoastaan hänen asiansa.

Aikaisemmassa kirjoituksessani pohdin opettajan vastuuta, ja sitä mitä se merkitsee. Tässä tapauksessa opettaja luisti täysin vastuusta. Jäin miettimään, että onko opettajalla jokin eettinen velvollisuus pyrkiä kohtaamaan toinen? Huomaan itsessäni, että selvästi ajattelen näin. Mutta onko se vain minun mielipiteeni, oma kokemukseni, joka velvoittaa vain minua? Luultavasti. Eivät opettajat ole mitään yli-ihmisiä, jotka hallitsevat itsensä paremmin kuin muu kansa. Toista (tai edes itseään) ei voi pakottaa kohtaamaan, puhutaan niin herkistä asioista. Ja vaikka kuinka kokemuksen tasolla tunnen, että opettajuuteen olisi liitettävissä jotain yleisiä eettisiä velvollisuuksia, joita kaikkien tulisi noudattaa, ei näin ole. Etiikka ei voi olla velvoittavaa. Lait ja säännöt ohjaavat toimintaamme, mutta toista voi satuttaa hyvin monilla tavoilla rikkomatta lakeja. Ja se todella on Levinasin sanoin jokaisen oma asia. Silti ajattelen, että toisen opettaminen ilman intentiota kohdata on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Ehkä juuri tästä syystä tämä opettaja kieltäytyi opettamasta minua. Ikävää on se, että onhan se toiselle osapuolelle hyvin nöyryyttävä kokemus.

Tässä tapauksessa ristiriitaa ei koskaan ratkaistu. Oppilaitoksessa katsottiin, että opettajalla oli enemmän oikeuksia kuin minulla opiskelijalla. Hän sai sanella toimintatavat riippumatta niiden vaikutuksesta sillä minun opiskeluhyvinvointiini. Hän käytti kaikkea sitä valtaa jota hänellä oli. Tavallaan ymmärrän kyllä toisenkin näkökulman – olihan kyseessä myös hänen työhyvinvointinsa. On kuluttavaa tulla jatkuvasti työpaikalle, jossa tuntee jostain syystä sietämätöntä ahdistusta. Ja molempia ei tässä voinut miellyttää: minä halusin sopia toimintatavoista, joita noudattamalla olisimme voineet olla asiallisesti toistemme seurassa. Hän taas ei halunnut puhua, olla seurassani sekuntiakaan eikä antaa minulle mitään toimintaohjeita. Jommankumman oli annettava periksi. Ja tällä kerralla päätettiin, että se olen minä. 

Toivon, että en tule koskaan opettajana löytämään itseäni yhtä sietämättömästä tilanteesta. Jos kuitenkin niin käy, merkitsen itselleni muistiin ohjeet, joiden ajattelen olevan vähemmän toista osapuolta tuhoavia:

1. Ilmaise rajasi ääneen heti, kun niitä koetellaan: ”Minulla on epämukava olo, kun sinä x”, ”Voitko lopettaa asian x, se ahdistaa minua”, ”Toivoisin, että et käyttäytyisi lähelläni tuolla tavalla”.
2. Yritä purkaa tilanne mahdollisimman pian ja antaa toiselle osapuolelle mahdollisuus korjata käytöstään ennen kuin ristiriita uhkaa pedagogisia välejä.
3. Jos tilanne ei sovittelusta huolimatta muutu, anna selitys sille, miksi vetäydyt ylimääräisestä kontaktista. Ja sovi tarkat säännöt, joiden mukaan jatkossa toimitaan pedagogisissa kohtaamisissa.

Eristäminen ja näkymättömäksi tekeminen on henkistä väkivaltaa. Se, että saa rangaistuksen, jonka perustetta ei ymmärrä, on mielivaltaa. Valtaa on mahdollista jakaa, valta voi olla Arendtin sanojen mukaan mahdollisuus. Se vaatii opettajalta herkkyyttä, halua ja taitoa. Mutta haluan uskoa siihen, että se on mahdollista. Uskon edelleen dialogisuuteen. Ehkä tämä kokemus teki minusta herkemmän havaitsemaan omaa ei-toivottua käytöstäni opettajana. En todella halua kenenkään joutuvan kokemaan samaa, mitä itse koin.

Käytetyt lähteet:

Heikkilä, E. 2019. Ehkä taide ehkä kasvatus. Kasvatus ja vallan mahdollisuus nykytaiteen toimintatapojen valossa. Aalto-yliopiston julkaisusarja. Helsinki 2019.

Kauppila, H. 2012. Avoimena aukikiertoon. Opettajan näkökulma kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan baletinopetuksessa. Teatterikorkeakoulu. Helsinki 2012.

Tuohimaa, M. 2001. Emmanuel Levinas ja vastuu toisesta. Niin & näin 3/2001.