Teoillamme ja sanoillamme on aina vaikutus. Ehkä meidän tulisi useammin pysähtyä miettimään, mitä välittömiä tai välillisiä seurauksia teoillamme on. Joutsenvirta ja Salonen korostavat toisen asemaan asettumista osana sivistystä. Teatteriopettajana en voi olla ajattelematta, että draamassa on monin tavoin kyse juuri tästä. Teatterin ytimessä on kuvitteluleikki; miten tämä toinen henkilö ajattelee, toimii ja kokee asiat? Myös Biesta (2017, 68) näkee, että taide – taiteen tekeminen – on asioiden ja ihmisen kohtaamisen jatkuvaa tutkimista. Taiteen tekeminen (ja uskoakseni myös kokeminen) on keskeisessä asemassa, kun halutaan olla suhteessa maailmaan. Teatteri taidemuotona vaatii läsnäoloa, herkkyyttä ja vuorovaikutusta. Nämä ovat myös elementtejä, jotka mahdollistavat dialogisuuden. Miksi ihmeessä meillä ei vieläkään ole pakollista draamaopetusta peruskoulussa?
Mikä taiteessa koskettaa?
Maailmassaoleminen ja ”silleen jättäminen”, koskettaminen, kurottaminen, vastaanottaminen ovat edellytyksiä sille, että taide koskettaa. Kaikki tämä vaatii herkkyyttä, rohkeutta, uskallusta. Täytyy antautua, lakata hallitsemasta maailmaa. Sen sijaan tulee keskittyä, kuunnella, ottaa vastaan, olla läsnä. Uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, antaa ja vastaanottaa, olla valmis toivottamaan muutos tervetulleeksi, mutta siihen tahtiin kuin se haluaa tulla, ei pakottamalla eikä siihen suuntaa, mikä itselle sattuisi sopimaan. Taiteen koskettaminen vaatii herkkyyttä.
Minän vastuu ryhmästä
Dialogisuuteen liittyy oleellisesti se, että en voi vaatia muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. En voi asettaa normiksi pyrkimystä dialogisuuteen: se, mitä toinen tekee, on toisen asia. Eeettisessä suhteessa ei pyritä hallitsemaan, ohjailemaan tai manipuloimaan toista. Mutta Levinasin mukaan eettinen suhde ja dialogi tarkoittaa vastuuta toisesta. Dialogisessa oppimisympäristössä pyritään aitoon yhteyteen ja siten myös hyväksytään sen mukanaan tuoma vastuu. Kuinka sitten voisin luoda dialogisen oppimistilanteen määräilemättä ja ohjailematta? Passiivisesti, itseni altistaen? Saanko toivoa, että kurotukseni toista kohti saa jonkun kurottumaan itsekin?
Puolustuspuhe sivistykselle
Herra Hitler kirjoitti vankilassa ollessaan selvästi auki keinot, joilla hän aikoi saada Saksan kansan taipumaan omaan ajatteluunsa. Hän kuvaili sitä, miten joukkojen huomio on kiinnitettävä johonkin seikkaan niin, että siitä tulee yleinen vakaumus. Propagandan tuli olla kansanomaista ja ”asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia”. Hän ei ollut kiinnostunut akateemisesti koulutetuista, vaan suurista joukoista, joiden ”vastaanottokyky on varsin suppea” eikä propagandalla saanut olla tieteellistä monipuolisuutta – itse asiassa sitä parempi oli, mitä vähemmän se perustui tieteeseen. Hän myös kirjoitti auki keinojaan, miten aikoi saada viestinsä perille toistosta sanoman yksipuolistamiseen. (Hitler 2024, 208-211). Lyhyesti: hän kuvaili monisäkeisesti, kuinka aikoi vaikuttaa ihmisiin ja saada nämä uskomaan sen, mitä hän halusi. Hän kertoi, miten hänen aikomuksensa eivät perustuneet tietoon (vaikka hän toki väitti toisin) ja kuinka hän halveksui tavallisia ihmisiä ja joukkoja. Ja vaikka hän oli tämän kaiken etukäteen ilmoittanut, tunnemme kyllä maailmanhistorian ja tiedämme, mitä tapahtui. Vaikka hän toimi täysi avoimesti. Siksi emme voi aliarvioida propagandan tai disinformaation vaikutusta. Ja näkemykseni mukaan sivistys on ainoa keino taistella propagandaa vastaan.
Ajatuksia arvoista
Uskon, että toisen huomioiminen ei ole pois mistään muusta arvosta. Uskon, että meidän jokaisen olisi syytä ja mahdollista työskennellä inklusiivisemman maailman eteen. Siis sen eteen, että jokainen mahtuisi mukaan sellaisena kuin on.
Kuka omistaa kokemuksen?
Onko kokemus siis aina oikea ja todellinen? Voiko toiselle sanoa, että tämän kokemus on väärä tai kohtuuton? Kokemus on aina suhteessa johonkin, kokemuksella on aina kohde. Kokemuksesta kertominen sisältää aina tietynlaisen väitelauseen, se ottaa kantaa. (Kukkola 2018, 47, 51). Kun kertoo omasta kokemuksesta, mutta se onkin ristiriidassa toisen kokemuksen kanssa, kumman kokemus on painavampi? Voiko näitä ylipäätään arvottaa?
Turvallinen tila
Olen jo pitkään miettinyt, että maailma tarvitsee enemmän herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Sen edellytyksenä on, että ihan kaikkialla vallitsisi turvallisempi tila. Olisi hienoa, jos kuka tahansa voisi koska tahansa myöntää, että en ymmärrä, en osaa, en halua. Että asiat koskettaisivat. Esimerkkinä jätän turvallisemman tilan ohjeet. Nämä voisivat mielestäni vakiintua yleisiksi käytöstavoiksi.
Tieto tuo vastuuta
Opettajana vastaan tilanteista ja pystyn hetkessä johdattelemaan tapahtumien kulkua haluamaani suuntaan. Mutta myös oppilailla on oikeus pitää omista rajoistaan huolta. Teatteriopetukseen liittyy paljon sanomattomia sääntöjä ja ihanteita liittyen luottamuksellisuuteen, jakamiseen ja rajojen venyttämiseen. On hyvä muistaa, että sinänsä tervetullut avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sisältää sen, että ketään ei painosteta mihinkään suuntaan – ei etenkään jakamaan yksityisiä asioitaan.
Normeista ja normikriittisyydestä
Jokainen yhteisö luo itse omat norminsa. Jokaisella meillä on käsityksemme siitä, millainen maailma on ja millainen sen tulisi olla. Kun yhteen kokoontuu ihmisiä, joilla on samankaltainen käsitys maailmasta, normi on jo luotu. On mahdollista, että pienyhteisön normit ovat hyvin samankaltaiset vallitsevien yhteiskunnallisten normien kanssa, tai sitten niissä voi olla hyvin suuria eroja. Oman kokemukseni mukaan teatterialan normit usein mahdollistavat enemmän variaatiota esimerkiksi sukupuolen ilmaisun, seksuaalisuuden, etnisen taustan ja mielenterveysongelmien suhteen kuin muun yhteiskunnan normit. Ehkä monella taiteen pariin hakeutuvalla on tunne siitä, että jää jollain tavalla yhteiskunnan normien ulkopuolelle ja siksi teatteriyhteisöissä nämä asiat ovat aidosti normaaleja.
Haavoittuvuuden aseistariisuva vaikutus
Tunsin, että jokainen esiintyjä edessäni antoi minulle palasen itsestään. He olivat edessäni omina itseinään; rohkeina, ujoina, innokkaina, röyhkeinä tai hartaina. Tunsin, että jokainen esiintyjä lauloi minulle suoraan sydämestään, mitään salaamatta, mitään peittämättä.
