Peruskoululaitokseen kohdistuu merkittävää painetta saavuttaa mitattavia tuloksia ja tehokasta hyötysuhdetta. Nämä tavoitteet sopivat kuitenkin huonosti yhteen kasvatuksen tai sivistyksen kaltaisten ihanteiden kanssa, jotka ovat myös peruskoululaitoksen tehtäviä. Ajattelen, että kasvatus on kasvun auttamista: kasvua tapahtuu joka tapauksessa, mutta kasvattamalla toista voi tukea tai jopa ohjailla. Filosofian tohtori Veli-Matti Värrin mukaan kasvu on sekä fyysistä että henkistä ja sisältää lisäksi ymmärryksen vastuusta.
Angels in America
Sarah Ahmed kirjoittaa ”toisista”, erilaisista kuin me itse. Nämä toiset uhkaavat meitä tai uhkaavat tehdä meistä toisenlaisia. Heihin liittyy negatiivisia tunteita, jotka puolestaan vahvistavat sosiaalisia hierarkioita. (Ahmed 2014, 4). Toiseus ei ole vain passiivista poissulkemista, vaan aktiivista affektiivista prosessia, jossa tunteet kuten pelko, inho tai häpeä kiinnittyvät tiettyihin kehoihin, identiteetteihin ja ilmiöihin. Angels in Americassa toiseus ei kuitenkaan ilmene vain yksiselitteisesti “me” vastaan “he” -asetelmana. Näytelmä rakentaa tilanteita, joissa toiseutta ei voi ulkoistaa vain yhteen hahmoon tai ryhmään. Esimerkiksi Joe, mormoni ja republikaani, on samanaikaisesti etuoikeutettu ja sisäisesti ristiriitainen. Hän kokee toiseutta suhteessa omaan seksuaalisuuteensa, mutta samalla ylläpitää järjestelmää, joka sortaa muita kaltaisiaan. Hänen vaimonsa Harper puolestaan kokee olevansa näkymätön, unohdettu ja hylätty – mutta hänen harhansa ovat aivan yhtä todellisia kuin Priorin näkyjen maailmat.
Kuinka kasvattaa kohti sivistystä?
Teoillamme ja sanoillamme on aina vaikutus. Ehkä meidän tulisi useammin pysähtyä miettimään, mitä välittömiä tai välillisiä seurauksia teoillamme on. Joutsenvirta ja Salonen korostavat toisen asemaan asettumista osana sivistystä. Teatteriopettajana en voi olla ajattelematta, että draamassa on monin tavoin kyse juuri tästä. Teatterin ytimessä on kuvitteluleikki; miten tämä toinen henkilö ajattelee, toimii ja kokee asiat? Myös Biesta (2017, 68) näkee, että taide – taiteen tekeminen – on asioiden ja ihmisen kohtaamisen jatkuvaa tutkimista. Taiteen tekeminen (ja uskoakseni myös kokeminen) on keskeisessä asemassa, kun halutaan olla suhteessa maailmaan. Teatteri taidemuotona vaatii läsnäoloa, herkkyyttä ja vuorovaikutusta. Nämä ovat myös elementtejä, jotka mahdollistavat dialogisuuden. Miksi ihmeessä meillä ei vieläkään ole pakollista draamaopetusta peruskoulussa?
Mikä taiteessa koskettaa?
Maailmassaoleminen ja ”silleen jättäminen”, koskettaminen, kurottaminen, vastaanottaminen ovat edellytyksiä sille, että taide koskettaa. Kaikki tämä vaatii herkkyyttä, rohkeutta, uskallusta. Täytyy antautua, lakata hallitsemasta maailmaa. Sen sijaan tulee keskittyä, kuunnella, ottaa vastaan, olla läsnä. Uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, antaa ja vastaanottaa, olla valmis toivottamaan muutos tervetulleeksi, mutta siihen tahtiin kuin se haluaa tulla, ei pakottamalla eikä siihen suuntaa, mikä itselle sattuisi sopimaan. Taiteen koskettaminen vaatii herkkyyttä.
Minän vastuu ryhmästä
Dialogisuuteen liittyy oleellisesti se, että en voi vaatia muilta sitä, mitä vaadin itseltäni. En voi asettaa normiksi pyrkimystä dialogisuuteen: se, mitä toinen tekee, on toisen asia. Eeettisessä suhteessa ei pyritä hallitsemaan, ohjailemaan tai manipuloimaan toista. Mutta Levinasin mukaan eettinen suhde ja dialogi tarkoittaa vastuuta toisesta. Dialogisessa oppimisympäristössä pyritään aitoon yhteyteen ja siten myös hyväksytään sen mukanaan tuoma vastuu. Kuinka sitten voisin luoda dialogisen oppimistilanteen määräilemättä ja ohjailematta? Passiivisesti, itseni altistaen? Saanko toivoa, että kurotukseni toista kohti saa jonkun kurottumaan itsekin?
Puolustuspuhe sivistykselle
Herra Hitler kirjoitti vankilassa ollessaan selvästi auki keinot, joilla hän aikoi saada Saksan kansan taipumaan omaan ajatteluunsa. Hän kuvaili sitä, miten joukkojen huomio on kiinnitettävä johonkin seikkaan niin, että siitä tulee yleinen vakaumus. Propagandan tuli olla kansanomaista ja ”asettaa henkinen tasonsa niiden käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia”. Hän ei ollut kiinnostunut akateemisesti koulutetuista, vaan suurista joukoista, joiden ”vastaanottokyky on varsin suppea” eikä propagandalla saanut olla tieteellistä monipuolisuutta – itse asiassa sitä parempi oli, mitä vähemmän se perustui tieteeseen. Hän myös kirjoitti auki keinojaan, miten aikoi saada viestinsä perille toistosta sanoman yksipuolistamiseen. (Hitler 2024, 208-211). Lyhyesti: hän kuvaili monisäkeisesti, kuinka aikoi vaikuttaa ihmisiin ja saada nämä uskomaan sen, mitä hän halusi. Hän kertoi, miten hänen aikomuksensa eivät perustuneet tietoon (vaikka hän toki väitti toisin) ja kuinka hän halveksui tavallisia ihmisiä ja joukkoja. Ja vaikka hän oli tämän kaiken etukäteen ilmoittanut, tunnemme kyllä maailmanhistorian ja tiedämme, mitä tapahtui. Vaikka hän toimi täysi avoimesti. Siksi emme voi aliarvioida propagandan tai disinformaation vaikutusta. Ja näkemykseni mukaan sivistys on ainoa keino taistella propagandaa vastaan.
Ajatuksia arvoista
Uskon, että toisen huomioiminen ei ole pois mistään muusta arvosta. Uskon, että meidän jokaisen olisi syytä ja mahdollista työskennellä inklusiivisemman maailman eteen. Siis sen eteen, että jokainen mahtuisi mukaan sellaisena kuin on.
Kuka omistaa kokemuksen?
Onko kokemus siis aina oikea ja todellinen? Voiko toiselle sanoa, että tämän kokemus on väärä tai kohtuuton? Kokemus on aina suhteessa johonkin, kokemuksella on aina kohde. Kokemuksesta kertominen sisältää aina tietynlaisen väitelauseen, se ottaa kantaa. (Kukkola 2018, 47, 51). Kun kertoo omasta kokemuksesta, mutta se onkin ristiriidassa toisen kokemuksen kanssa, kumman kokemus on painavampi? Voiko näitä ylipäätään arvottaa?
Turvallinen tila
Olen jo pitkään miettinyt, että maailma tarvitsee enemmän herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Sen edellytyksenä on, että ihan kaikkialla vallitsisi turvallisempi tila. Olisi hienoa, jos kuka tahansa voisi koska tahansa myöntää, että en ymmärrä, en osaa, en halua. Että asiat koskettaisivat. Esimerkkinä jätän turvallisemman tilan ohjeet. Nämä voisivat mielestäni vakiintua yleisiksi käytöstavoiksi.
Tieto tuo vastuuta
Opettajana vastaan tilanteista ja pystyn hetkessä johdattelemaan tapahtumien kulkua haluamaani suuntaan. Mutta myös oppilailla on oikeus pitää omista rajoistaan huolta. Teatteriopetukseen liittyy paljon sanomattomia sääntöjä ja ihanteita liittyen luottamuksellisuuteen, jakamiseen ja rajojen venyttämiseen. On hyvä muistaa, että sinänsä tervetullut avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sisältää sen, että ketään ei painosteta mihinkään suuntaan – ei etenkään jakamaan yksityisiä asioitaan.
