Minulla oli hiljattain ilo kuulla ja kokea neljän eri kuoron yhteisesiintyminen. Menin paikalle ilman mitään erityisodotuksia, täysin kuorolaulusta tietämättömänä. Kuvittelin mielessäni jonkinlaisen kansioita pitelevän tiukasti asemoidun ryhmittymän, jonka edessä kuoronjohtaja heiluttaa käsiään ja kaikki laulavat ja esiintyvät harmonisesti ja hillitysti. Mutta heti ensi tahtien aikana tajusin, että en todella ollut tiennyt lajista mitään, ja jo ennen ensimmäisen laulun puoltaväliä huomasin spontaanisti itkeväni.
Mikä esityksessä sitten meni niin suoraan sydämeeni? Ehkä se oli aseistariisuva vilpittömyys. Ohjelmistot olivat hyvin erilaisia ja itse laulu taidokasta. Monesti jäin tuijottamaan suu auki hengittämättä pelkästä tyrmistyksestä, että silmieni edessä tapahtuu jotain näin suurta taituruutta vaativaa. Ja vaikka ihailin sitä suunnatonta taitoa, jota todistin, se ei kuitenkaan ollut asia, joka sai minut itkemään.
Haavoittuvuus sai. Tunsin, että jokainen esiintyjä edessäni antoi minulle palasen itsestään. He olivat edessäni omina itseinään; rohkeina, ujoina, innokkaina, röyhkeinä tai hartaina. Tunsin, että jokainen esiintyjä lauloi minulle suoraan sydämestään, mitään salaamatta, mitään peittämättä. Näin jokaisen laulajan kasvot ja ilmeiden vaihtelut, näin erilaiset persoonat ja näin kymmeniä erilaisia tulkintoja lauluista. Kukaan ei yrittänyt vaikuttaa minuun, kukaan ei halunnut saada minussa aikaan mitään tiettyä reaktiota. Oli vain montakymmentä ihmistä, joiden maailmassa ei juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta kuin laulaminen ja siitä nauttiminen. Jokainen noista lavalla olevista ihmisistä näytti rakastavan jokaista hetkeä, jonka siellä viettivät.
Tunsin vahvaa yhteyttä kuorojen ja yleisön välillä. Tunsin imeytyväni johonkin yhteiseen. Tunsin, että olin osa jotain tärkeää. Ja jäin miettimään, miksi koen niin harvoin taiteen äärellä tällaisia kokemuksia.
Kuvataiteilija Pekka Hannulan mukaan taiteen herättämissä tunteissa tärkeää on niiden yhteys sen vastaanottajaan: ”Viime kädessä ne ovat riippuvaisia katsojan omasta sielunelämästä ja tämän toimintaa ohjaavista sisäisistä motiiveista – eivät taideteoksista.” Ja toki näin on. Olin otollista maaperää, sillä tunsin olevani osa paikallaolevaa yhteisöä ja tuntosarveni olivat sen suhteen herkillä. Tulin myös täysin yllätetyksi, mikä epäilemättä voimisti kokemustani.
Taiteen kokeminen on yhtä lailla intiimiä kuin sen tekeminen. ”Kun ihminen arvioi taideteosta, sen merkitsevyyttä ja totuudellisuutta ja lausuu siitä ihan mitä hyvänsä, hän taiteen kohdatessaan paljastaa tapansa havaita maailma” (Santavuori, R. 170, 2011). Kun esityksen jälkeen koitti mahdollisuus lausua siitä jotain, en löytänyt sanoja. Tunsin, että paljastan itsestäni jotain, jos yritän kuvata kokemustani muille. Kokemus tuntui hyvin yksityiselle. Mutta pidän tärkeänä yrittää tehdä niin. Sillä kokemuksessa oli läsnä voimakkaasti jotain sellaista, mitä itse pidän äärimmäisen arvokkaana. ”Taide tarjoaa kokijalleen häivähdyksen jostain aidosta ja oikeasta. Pyhä koskettaa taiteen kautta.” (Hannula 2022). Minulle pyhää on vilpittömyys. Jos uskon kohtaavani jotain aitoa ja teeskentelemätöntä, se asettaa myös minulle velvoitteen ottaa kokemus vastaan samalla avoimuudella ja haavoittuvuudella.
Toivon, että voisin useammin kokea taidetta, joka asettaa minulle saman vaateen. Toivon, että tekijänä osaisin tehdä sellaista taidetta. Ja toivon todella, että osaisin johdattaa oppilaitani kohti samanlaista teeskentelemättömyyttä ja rohkeutta. Kuorolaululla ei ehkä ole mitään tekemistä teatterin kanssa. Mutta silti se teki minuun syvemmän vaikutuksen kuin moni muu taide-elämys.
Käytetyt lähteet:
Hannula, P. 2022. Mitä on taide? https://hannula.art/mita-on-taide
Santavuori, R. 2011. Ihminen esityksenä. Teoksessa Kokeva keho (toim. Elo, J. & Laitinen, T.). Yliopistopaino. Helsinki 2011.
