Kokemus on paljon käytetty, mutta hankalammin määriteltävissä oleva käsite. Kokemus liittyy moneen asiaan – elämyksiin, tapahtumiin, tuntemuksiin ja ajatuksiin. Taiteessa ja taidepedagogiikassa puhutaan kokemuksista jatkuvasti. Oppimisen kontekstissa puhutaan myös kokemuksellisesta oppimisesta. Kasvatustyötä paljon tehneenä tiedän, että voimakkaatkin kokemukset voivat syntyä hyvin pienistä asioista. Ja ne kumuloituvat, aiemmat kokemukset värittävät aina vahvasti sitä, miten koemme uusia asioita. (Kukkola 2018, 51). Kokemus kuulluksi tulemisesta tuottaa varmuutta siitä, että tulee jatkossakin kuulluksi. Ja kokemus ohittamisesta näkyy todennäköisesti varauksellisuutena ja etukäteisodotuksena, että tulee jälleen ohitetuksi. Kasvattajalle tämä on rankkaa: arki on täynnä tilanteita, joita ei ehdi harkita etukäteen ja jotka ovat ohi silmänräpäyksessä. Silti näissäkin hetkissä muodostuu kokemuksia: tunteita epäreiluudesta tai huomioiduksi tulemisesta, siitä, että saavutti jotain tai siitä, että ei ymmärrä.
Onko kokemus siis aina oikea ja todellinen? Voiko toiselle sanoa, että tämän kokemus on väärä tai kohtuuton? Kokemus on aina suhteessa johonkin, kokemuksella on aina kohde. Kokemuksesta kertominen sisältää aina tietynlaisen väitelauseen, se ottaa kantaa. (Kukkola 2018, 47, 51). Kun kertoo omasta kokemuksesta, mutta se onkin ristiriidassa toisen kokemuksen kanssa, kumman kokemus on painavampi? Voiko näitä ylipäätään arvottaa?
Minulla on paljon kokemuksia yli 40-vuotisen elämäni varrelta. Yksi niistä vaivaa minua edelleen, ja siihen syynä on vahvasti se, että oma kokemukseni mitätöitiin täysin. Sillä ei ollut merkitystä. Tapauksessa tunsin vahvasti tulleeni kohdelluksi epäasiallisesti, mutta tilanne ei ollut ongelma kenellekään muulle kuin minulle. Mitä vahvemmin ilmaisin kyseiselle henkilölle, että hänen toimintansa on minulle sietämätöntä (jouduimme pakosta olemaan tekemisissä keskenämme säännöllisesti), sitä vahvemmin hän jatkoi epäasiallista käytöstään. Hänellä ei ollut ongelmaa, joten minullakaan ei saanut olla.
Kaikista haitallisinta prosessissa oli se, että ratkaisevassa asemassa oleva henkilö ei ottanut kokemustani vakavasti. Kerroin mielestäni selviä ja konkreettisia esimerkkejä epäasiallisesta käytöksestä, mutta sain aina vastauksen, että minun täytyy vain hyväksyä asia. Tunsin, että kokemustani pidettiin ylireagointina ja että olin yksin syyllinen tilanteeseen. Vaadittiin kokonainen epäasiallisen kohtelun tutkintaprosessi ennen kuin minut ensimmäistä kertaa otettiin vakavasti ja joku sanoi, että asia täytyy selvittää, näin ei voi jatkua. En enää kokenut olevani hankala ja kohtuuton vahvassa halussani ratkaista tilanne. Toki tilanne ei ratkennut koskaan, sillä toinen osapuoli kieltäytyi sitä selvittämästä. Mutta pelkästään tieto siitä, että joku toinen piti kokemustani kohtuullisena ja tärkeänä, oli minulle merkittävintä. Se, että kokemukseni oli samastuttava ja ymmärrettävä myös jollekin toiselle, oli minulle elintärkeä asia.
Kaikista tärkeintä oli siis kohdatuksi tuleminen. Se, että joku tunnusti kokemukseni olevan ainutkertainen ja siten todellinen, tärkeä ja vakavasti otettava. Sen arvoinen, että asiaan tulee perehtyä edes sen verran, että voidaan tarkastaa tosiasiat. Tunsin, että joku otti vastuuta tilanteesta. Heli Kauppila (2012, 160) erittelee väitöskirjassaan Martin Buberin ajatuksia vastuusta ja vastaamisesta: ”Opettajan työhön tuotuna ymmärrän tämän merkitsevän tilanteiden lukua ja oppilaasta huolehtimista ja vastuunkantoa elämänmakuisesti, konkreettisesti ja yli rutiininomaisen tehtävänsuorittamisen”. Hän muistuttaa myös opettajan eettisen velvoituksen kokemisen johtavan vastuuntunteeseen oppilaasta (Kauppila 2012, 161). Se, että tunsin jonkun kokevan vastuuta kokemuksestani, oli minulle merkittävintä kaikista. Joku kuunteli.
Olen hyvin tietoinen, että omassa tapauksessani toisella osapuolella oli tilanteesta oma kokemuksensa. En tiedä, mikä se oli, mutta hyvin varmasti se oli erilainen kuin minun. Ehkä hän ei itsekään tiedä. Kukkola (2018, s. 44) muistuttaa, että ”kokemus ei ole lainkaan pohjimmiltaan kielellinen”. Aina ei löydy sanoja. En tiedä, miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi enkä tiedä, miksi hän oli niin välinpitämätön minun kokemukselleni. Ehkä hän vain vihasi minua. Sokea viha tappaa tehokkaasti myötätunnon ja kyvyn (tai halun) asettua toisen asemaan. Mutta tässäkin tapauksessa muistuttelen itseäni, että toinen ihminen, filosofi Levinasin Toinen, on aina enemmän kuin Minä voi käsittää. Ja Levinasin eettisen imperatiivin mukaan se, mitä voin vaatia itseltäni ei ole verrattavissa siihen, mitä voin vaatia toiselta. (Tuohimaa 2001, 37). Vaikka itse vaadin itseltäni ymmärrystä ja reiluutta toista kohtaan, en voi olettaa, että sen pitäisi olla vastavuoroista. Vastuu Toisesta on minulla ja on hänen oma asiansa, mitä hän tekee. Ja tämä on aidosti asia, joka minun täytyy hyväksyä.
Ihminen voi olla hyvin sokea. Sitä voi rakentaa koko ammatillisen uransa epäasiallisen kohtelun vastustamisen ympärille, mutta silti olla kykenemätön ymmärtämään oman toimintansa vahingollisuutta muille. Luulemme helposti, että itse kokemamme vastaa tosiasioita, vaikka näin ei ole. Kukkola (2015, s. 46) kiteyttää, että ”kokemukseen ei voi automaattisesti luottaa totuuden lähteenä”. Mutta oli objektiivinen totuus mikä tahansa, on huikean tärkeää tulla silti kuulluksi ja kohdatuksi. Ja itse iloinen, että käynnistin epäasiallisen kohtelun prosessin, sillä sen jälkeen minun ei tarvinnut enää tulkita omaa kokemustani suhteessa tosiasioihin – joku toinen teki sen puolestani.
KÄYTETYT LÄHTEET:
Kauppila, H. 2012. Avoimena aukikiertoon. Opettajan näkökulma kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan baletinopetuksessa. Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus. Helsinki 2012.
Kukkola, J. 2018. Kokemuksen tutkimuksen metatiede: kokemuksen käsitteen käytön ja kokemuksen ehtojen tutkimus. Teoksessa Toikkanen, J. & Virtanen, I. (toim.). Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press. 2018.
Tuohimaa, M. 2001. Emmanuel Levinas ja vastuu toisesta. Niin&näin. 3/2001.
