Taiteella ja ihmisyydellä tuntuu olevan ikuinen yhteys toisiinsa. Itseni on mahdotonta kuvitella elämää ilman niitä hetkiä, jolloin jokin koskettaa sielua syvältä ja sanattomasti. On se sitten riipaiseva sävel, ylevöittävät sanat tai silmien edessä tapahtuva metamorfoosi tavallisesta keski-ikäisestä pulliaisesta Englannin kärsiväksi kuninkaaksi. Tai hikeä ja huohotusta, vimmaisia roiskeita kankaalla, älyä puhuttelevaa multimediaa tai romaanin sivuille maalattu kokonainen maailma. Riippumatta taiteen lajista, tärkeintä on, että se koskettaa. Ja ilman tätä kosketusta en minä eikä moni muukaan voi kuvitella maailmaa. Taide paljastaa, taide kätkee, taide nostaa tietoisuuteen ja taide herättää. Voisiko se olla jopa vaatimus taiteelle? Taiteen olemusta määrittelevä elementti? Että taide koskettaa, herättää ajatuksia ja tunteita, johdattaa jonkun äärelle, jättää ilmaan kellumaan?
Taidefilosofia pyrkii määrittelemään taiteen syvimmän olemuksen: onko taide jäljittelyä, tuleeko taiteen noudattaa jotain sovittua konventiota? Onko taiteen määrittelyssä oleellista tekijä vai vastaanottaja, tuleeko tekijällä olla taiteellinen intentio? Vai riittääkö, että teos esitellään taideinstituutiossa? Itselleni puhuttelevinta on ollut filosofi Emmanuel Levinasin ajatus siitä, taiteeseen kuuluu oleellisesti ei-tiedollinen, tuntematon puoli. Heikkilän mukaan tämä loogiselta ajattelulta pakeneminen lopulta johtaa siihen, että teos johdattaa meidät syvemmälle todellisuuteen. Myös monet muut ajattelijat (kuten Heidegger ja Hölderlin) ovat päätyneet siihen, että taide paljastaa maailmasta totuuksia tavalla, johon mikään muu väline ei kykene. (Heikkilä 2016, 424-425). Heideggerin ontologiset käsitteet dasein ja gelassenheit korostavat ihmisyyden vastaanottavaa, läsnäolevaa maailmassaolemista. Dasein täsmentää olemassaolemisen maailmassa olemiseksi, gelassenheit ohjaa ”jättämään maailman silleen” ilman pyrkimystä taivuttaa sitä omaan tahtoon. Tämä näkyy myös Heideggerin suhteessa taiteeseen. Heideggerin mukaan ihmisen luonnollinen tapa olla olemassa on olemukseltaan runollista. Ja tämä olemus on saavutettavissa vastaanottamalla, kuuntelemalla, olemalla. (Heidegger 1967, 73-74). Vasta silloin, kun ihminen on läsnä ajassa ja paikassa, historiallisesti ja osana pysyvyyttä, hän voi asettua alttiiksi muutokselle. Ja vain kestävä on muuttuvaa. (Heidegger 1936, 440).
Ihminen kietoutuu Heideggerin ajattelussa osaksi maailmaa antautumalla, olemalla, vastaanottamalla. Myös Merleau-Pontyn ajattelussa ihminen ja maailma ovat jatkuvassa yhteismuodostumisen tilassa. Kun oikea käsi koskettaa vasenta kättä, tulee oikeasta kädestä samaan aikaan sekä koskettaja että kosketettu. Kaikkeen kosketettavaan sisältyy lupaus kosketuksesta, kaikkeen nähtävään sisältyy mahdollisuus näkyvyyteen, nähdyksi tulemiseen. Sillä näkeminen on katseella koskettamista eikä katsoja voi olla vieras katsomalleen maailmalle. (Merleau-Ponty 1964, 557). Kun puhutaan taiteesta ja taiteen kosketuksesta, puhutaan siitä, että katsoja pitää sisällään potentiaalin tulla myös kosketetuksi. Todellinen antautuminen on kaksisuuntaista: jotta taide voisi koskettaa minua, minun täytyy antaa sille itsestäni osa.
Merleau-Ponty korostaa ihmisen ruumiillisuutta, sillä ruumis on tapamme olla olemassa, se on olemassaolomme perusta. Kokemuksemme maailmasta on ruumiimme tuottamaa ja välittämää. Kehomme ja aistiemme välityksellä olemme jatkuvasti kosketuksissa maailman kanssa. Ihminen on olemassa vain kehollisen perustansa kautta. Professori Juha Varto väittää, että jos olisimme pelkkiä ruumiittomia henkiä, kaikkien kokemukset olisivat luultavasti hyvin samankaltaisia. Ihminen ei kuitenkaan ole pelkästään sielullis-henkinen olento, vaan myös ilmeisen kehollinen olento. Ilman fyysistä ruumista koko olemassaolomme luonne muuttuisi oleellisesti. Mutta emme ole ruumiittomia, vaan tiukasti kiinni kehoissamme. Ja kehomme ovat tiukasti kiinni maailmassa. Ihminen on olento, joka on sekä kehoa että henkeä, eikä näitä voi erottaa toisistaan menettämättä samalla toistakin. (Varto 1994, 97.)
Taiteelle on siis elinehto se, että antautuu sille avoimeksi. Tällä tarkoitetaan sekä henkistä valmiutta kohdata taide, antaa sen koskettaa ja olla avoimena muutoksen mahdollisuudelle. Mutta myös ruumiillinen ulottuvuus; se, että omat aistit ovat avoimia, käytössä ja suhteessa maailmaan. Maailmassaoleminen ja ”silleen jättäminen”, koskettaminen, kurottaminen, vastaanottaminen ovat edellytyksiä sille, että taide koskettaa. Kaikki tämä vaatii herkkyyttä, rohkeutta, uskallusta. Täytyy antautua, lakata hallitsemasta maailmaa. Sen sijaan tulee keskittyä, kuunnella, ottaa vastaan, olla läsnä. Uskaltaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, antaa ja vastaanottaa, olla valmis toivottamaan muutos tervetulleeksi, mutta siihen tahtiin kuin se haluaa tulla, ei pakottamalla eikä siihen suuntaa, mikä itselle sattuisi sopimaan. Taiteen koskettaminen vaatii herkkyyttä.
Itselläni on ajoittain suuria vaikeuksia säilyttää tätä herkkyyttä. Ankea arki, liian lyhyet yöunet, lapsen uhmakohtaukset, loputon ruoanlaitto ja auton katsastusajat eivät varsinaisesti maadoita, juurruta, kiinnitä yhteismuodostumiseen maailman kanssa. On vaikeaa pysyä avoimena ja vastaanottavaisena, kun elämä kolhii ja haluaisi käpertyä itseensä. Mutta sitten taas tulee helpompi hetki ja jaksan puhaltaa ulos, hyväksyä ja ottaa vastaan. Kuunnella, mitä maailmalla on minulle sanottavaa. Ehkä kaikilla on samaa aaltoliikettä: jotta voi avautua, täytyy välillä sulkeutua. Jotta voi kurottaa, täytyy välillä käpertyä. Biestan sanoin minun ei tule kysyä, miten voisin tämän ymmärtää. Minun tulee kysyä, mitä tämä yrittää sanoa minulle. (Biesta 2020, 101).
KÄYTETYT LÄHTEET:
Biesta, G. 2017/2020. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017. Taideyliopisto suomenkielinen laitos. 2020.
Heidegger, M. 1936. Holderlin ja runouden olemus. Teoksessa Reiners, Ilona; Seppä, Anita; Vuorinen, Jyri (toim.): Estetiikan klassikot II. Modernista postmoderniin Helsinki: Gaudeamus 2016.
Heidegger, M. 1967. Esitelmiä ja kirjoituksia osa II. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura: 2009.
Heikkilä, M. 2016. Johdanto. Teoksessa Reiners, Ilona; Seppä, Anita; Vuorinen, Jyri (toim.): Estetiikan klassikot II. Modernista postmoderniin Helsinki: Gaudeamus 2016.
Merleau-Ponty, M. 1964. Punoutuminen – kiasma. Teoksessa Reiners, Ilona; Seppä, Anita; Vuorinen, Jyri (toim.): Estetiikan klassikot II. Modernista postmoderniin Helsinki: Gaudeamus 2016.
Varto, J. 1994. Filosofinen ihmiskäsitys ja toiseus. Teoksessa Lehtovaara, J. & Jaatinen, R. (toim.) Dialogissa Osa 1. – Matkalla mahdollisuuteen. Tampere 1994: Tampereen yliopisto.
