Teatterin arvostuksesta
Teatteri on poikkeus muiden taidelajien joukossa siten, että musiikkia, kuvataidetta ja jopa tanssia opetetaan kouluissa sellaisenaan, taidemuotoina vain niiden itsensä takia. Teatteri puolestaan on opetussuunnitelmissa ja käytännön koulutyössä usein käännetty menetelmäksi, joka palvelee jotain muuta tarkoitusta. Itse asiassa teatteria ei edes mainita koko peruskoulun opetussuunnitelmassa, vaan puhutaan draamasta. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa viitataan draaman lauseilla ”draama vahvistaa oppiaineen [eli äidinkielen, kirj. huom.] toiminnallista, kokemuksellista, elämyksellistä ja esteettistä luonnetta” ja ”draamaa integroidaan eri sisältöalueiden, erityisesti kirjallisuuden, ja muiden oppiaineiden opetukseen”.
Samaan aikaan esimerkiksi musiikin 7.-9. -luokkalaisten opetussuunnitelmassa kuvataan, kuinka ”opetus luo mahdollisuuksia musiikillisen osaamisen ja maailmankuvan laajentamiseen. Samalla opetus ohjaa oppilaita tulkitsemaan musiikin merkityksiä ja jäsentämään musiikkiin liittyviä tunteita ja kokemuksia” ja [oppilailla] ”on mahdollisuus monipuoliseen luovaan musiikilliseen ilmaisuun ja musiikin tuottamiseen yksin ja yhdessä muiden kanssa”. Myös samalla ikäluokalla ”kuvataiteen opetuksen tehtävä on ohjata oppilaita tutkimaan ja ilmaisemaan kulttuurisesti moninaista todellisuutta taiteen keinoin. Oppilaiden identiteettien rakentumista, kulttuurista osaamista ja yhteisöllisyyttä vahvistetaan kuvia tuottamalla ja tulkitsemalla. Oppilaiden omat kokemukset, mielikuvitus ja kokeileminen luovat perustan opetukselle.”
Herää kysymys, miksi musiikissa ja kuvataiteessa nähdään arvoa pelkän taiteen vuoksi, mutta teatteri suurena ja monipuolisena taidemuotona on arvokasta vain palvellessaan muita päämääriä kuin taidetta itseään?
Taide ja hyöty
On totta, että teatteri on mainio väline oppimiseen. Teatterin avulla ja sen sisällä opitaan empatiaa, luovuutta, kriittistä ajattelua, yhteistyötaitoja, joustavuutta ja monia muita hyödyllisiä taitoja. Teatteri myös auttaa meitä ymmärtämään muita ihmisiä ja maailmaa ja auttaa meitä siten toimimaan eettisemmällä tavalla. Taideaineiden yleisesti on osoitettu kehittävän aivoja ja parantavan oppimistuloksia (esim. Rissanen 2016). Lisäksi taideaineet katkaisevat ajatteluun ja akateemisiin taitoihin keskittyvän koulupäivän mukavasti ja antavat toivotun hengähdystaidon. Mutta taideaineet ovat myös kalliita, työläitä ja hitaita. Niissä ei ole osoitettavissa välittömiä oppimistuloksia eikä varsinaista hyötyä. Siksi niiden läsnäoloon koulussa suhtaudutaan etenkin julkisessa keskustelussa usein kuin johonkin ylimääräiseen ja tarpeettomaan.
Kasvatustieteilijä Gert Biesta on huolissaan taiteen katoamisesta taidekasvatuksesta. Taiteen merkitys nähdään nykyään helposti sen välinearvon kautta: taide oikeuttaa paikkansa vain, kun se hyödyttää jotain muuta asiaa. Taiteen läsnäoloa perustellaan ryhmätyötaitojen tai empatian kehittymisellä, toiminnallisilla oppimismenetelmillä tai itsetuntemuksen lisääntymisellä. Nämä eivät toki ole vähäisiä asioita. Mutta tällainen puhe korostaa sitä, että tärkeää ei ole itse taide, vaan se, mitä taide voi tuottaa. (Biesta 2020, 39) Taideaineiden tarpeellisuuden tarkasteleminen pelkästä hyötynäkökulmasta ei ole riittävää. Taiteen ei ole tarkoitus tuottaa mitään. Taiteen tekemisen itsessään tulisi olla se tarkoitus.
Nykymuotoisessa koululaitoksessa, jossa arvostetaan oppimistuloksia, hankkeita, mittauksia ja akateemisia taitoja, korostuu tavoitteellisuus ja päämäärät. Asioita tehdään jotakin varten, jokin lopputulos mielessä. Jos koko opiskelu perustuu valmistaa vain tulevaan, on vaikeaa keskittyä hetkeen. Kuitenkin läsnäolo, keskittyminen, herkkyys toimia vaihtuvissa tilanteissa ja maailman sellaisenaan hyväksyminen ja silleen jättäminen ovat taitoja, jotka kehittyvät nimenomaan pysähtyen hetkeen. Taideopiskelussa tämä toteutuu luonnollisemmin. Kun tekemisellä ei ole muuta päämäärää kuin itse tekeminen, sen äärelle on mahdollista rauhoittua. Juha Varton (2007, 22) mukaan ”tarvitaan kasvatusta, joka tuo tullessaan – vaikka ei ehkä opeta – suurta viisautta nähdä, kuulla se, mitä on nyt, mitä on läsnä, mitä nyt tapahtuu. Samalla tulee esille, mitä tämä kaikki edellyttää kasvavalta, muuttuvalta ihmiseltä, jonka elämä ei ole missään asetettu universaalisti lukkoon, valmiiksi.” Taiteen avulla kasvattaminen on juuri tällaista.
Teatterin mahdollisuudet
En aio perustella teatterin tarpeellisuutta peruskoulussa hyödyn kannalta. Sen sijaan suorastaan vaadin, että peruskouluun täytyy mahtua enemmän ”hyödyttömiä” asioita. Teatteria, leikkiä, liikuntaa, taiteen kokemista, yhteislaulua, meditaatiota, kuuntelua. Asioita, jotka saavat meidät keskittymään tähän hetkeen. Asioita, joita teemme vain tekemisen itsensä vuoksi, emme niistä saatavan hyödyn.
Biesta muistuttaa meitä siitä, että koulussa korostuu ajattelu. Tarvitsemme kuitenkin myös ruumistamme voidaksemme olla osa maailmaa. Taide on aina materiaalista ja ajallista, taiteen tekeminen on aina kehollista. En voi näytellä ilman kehoani, en voi soittaa ilman sitä, en voi maalata tai tanssia ilman kehoani. Ja voidakseni todella osa yhteydessä tähän maailmaan, tarvitsen myös sydäntäni. Myös taiteen tekeminen ja kokeminen voi koskettaa, liikuttaa, saada toimimaan ja monin muin tavoin laajentaa kosketuspintaamme maailman kanssa. (Biesta 2020, 35). Taide ei valmista johonkin, vaan mahdollistaa asioita. Samalla tavoin kasvatus ei valmista – en voi koskaan sanoa, että nyt minut on kasvatettu valmiiksi. Aina on uusia asioita opittavana, havainnoitavana, kyseenalaistettavana ja innostuttavana. Siksi toivoisin, että koululaitoskin keskittyisi enemmän siihen, mitä tapahtuu juuri tässä hetkessä ja vähemmän siihen, että opetussuunnitelma kattaa mahdollisimman paljon tiedettä. Myös taide kuuluu sivistykseen. Gert Biestan (2020, 116) sanoin: ”Taide ei ole kasvatuksen väline – taide on kasvatusta”.
Käytetyt lähteet:
Biesta, G. 2017/2020. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017. Taideyliopisto suomenkielinen laitos. 2020.
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf
Rissanen, M. 2016.Taitamisen tiede, tietämisen taide. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/51643
Varto, J. 2007. Ihmisen seuraaminen. Synnyt: taiteen tiedonalan verkkolehti. 4/2007
No niin, täällähän se olikin se vastaus kakkososan postaukseeni. Eiköhän lähdetä vaatimaan!
Hieno ja tärkeä kirjoitus!! Tämä sopisi ja kuuluisi mielestäni suoraan esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalle, vink vink 🙂