Teatterista peruskouluissa 2

Teatteri vai draama vai ilmaisutaito vai..?

On aloitettava pienestä käsitteellisestä pohdinnasta. Siinä missä musiikki, kuvataide ja käsityöt ovat ymmärrettäviä ja yleisesti käytössä olevia termejä niin taiteellisessa kuin kasvatuksellisessa kontekstissa, teatterin laita on toinen. Koulumaailmassa käytetään sekaisin ainakin termejä teatteri, draama, ilmaisutaito ja teatteri-ilmaisu. Nämä käytetyt käsitteet paitsi sisältävät erilaisia merkityksiä myös kuvaavat sitä, mistä näkökulmasta taiteenalaa lähestytään.

Kun puhutaan draamasta, etenkin koulumaailmassa sillä tarkoitetaan usein draamakasvatusta. Tämä traditio on lähtenyt Iso-Britanniasta 60-luvulla ja siinä teatteri nähdään ensisijassa opetusmenetelmänä. Draamakasvatuksessa on erilaisia genrejä, jotka mahdollistavat monenlaisten sosiaalisten, ilmaisullisten tai opetussisältöjen aihealueiden oppimisen. Esimerkeiksi prosessidraaman sisällä oppimisen mahdollisuudet ovat lähes rajattomat tai työpajateatterin keinoin voi käsitellä kutakuinkin mitä tahansa teemaa. Draamakasvatuksen menetelmät ovat hyvin moninaiset ja sovellettavissa lukemattomiin eri konteksteihin.

Termeissä ilmaisutaito tai teatteri-ilmaisu taas korostuu itseilmaisullinen puoli. Näiden termien takana tuntuu olevan käsitys siitä, että taide on lähtökohtaisesti itseilmaisua. Oppilas ilmaisee omaa identiteettiään tai omia tuntojaan, tai yksinkertaisesti vain ilmaisee ajatuksiaan. Viimeksi mainittu voi tarkoittaa esimerkiksi erilaisia taitoja, joilla tulee vuorovaikutustilanteissa ymmärretyksi.

Teatteri taas edustaa minulle taidelajia nimeltä teatteri. Teatteria ovat erilaiset esitykset, näyttelijän-, kirjailijan ja ohjaajantaiteet, katsominen, vuorovaikutus ja läsnä oleminen. Ja kaikki muu se parituhatvuotinen taito, mikä teatteritaiteeseen liittyy.

Ajattelen siis, että se, mitä nimitetään teatteriksi tai draamaksi voi todellisuudessa sisältää ainakin kolmea eri lähestymistapaa sen sisältöön. Yhdessä korostuu menetelmällinen puoli, yhdessä ilmaisullinen puoli ja yhdessä taidollinen puoli. Ja kun puhutaan teatterista peruskoulussa, on hyvä muistaa, että itse termi ei ole yksiselitteinen ja voi tarkoittaa hyvin eri asioita eri ihmisille.

Mitä teatteri sitten voisi olla?

Kokemukseni mukaan monet luokanopettajat haluaisivat käyttää opetuksessaan draamaa, mutta eivät tiedä, miten sen tekisivät. Sana ”draama” tai ”teatteri” on jotain epämääräistä ja vaikeasti tartuttavaa eikä koulutuksessa juuri anneta eväitä sen tekemiseen. En ihmettele, että näin on. Opetussuunnitelmissa draaman nähdään tuovan toiminnallisuutta ja elämyksellisyyttä, mutta tämä on vaikeaa, jos koulutus ei sisällä työkaluja. Olen kuitenkin iloinen, että opettajien keskuudessa on halua ja motivaatiota tarttua teatterilähtöisiin menetelmiin huolimatta haasteellisesta tilanteesta. Toivon omalta osaltani pystyväni parantamaan tilannetta ja lisäämään teatteria ja draamaa peruskouluihin.

Itse näkisin, että luokanopettajalla on neljä eri vaihtoehtoa lisätä draamaa kouluarkeen. Kolme niistä perustuu yllä esittämääni jakoon, ja neljäs on tarpeellinen muistutus.

1. Draama menetelmänä. Opiskelemalla draamakasvatusta opettaja saa käyttöönsä paljon työkaluja, joiden avulla voi opettaa erilaisia oppimissisältöjä tai taitoja. Esimerkiksi Allan Owensin kehittämään prosessidraamaan kuuluu pitkä liuta erilaisia teatterilähtöisiä menetelmiä, joita voi käyttää yksittäisinä keinoina lähestyä jotain aihetta draaman keinoin. Tämä vaatii opettajalta hieman opiskelua ja aktiivisuutta, mutta on jokaisen saatavilla.
2. Ilmaisutaidollinen puoli. Käsitän tähän kuuluvan kaikki koulussa tehtävät pienoisnäytelmät ja sketsit, esitykset, tunnetaitotyöskentelyn ja kaiken katsottavaksi asettautumisen. Kaiken sellaisen, jossa toimeenpanevana voimana on oppilas ja tämän oma taiteellinen idea. Mutta myös kaiken sellaisen, joka syventää itsetuntemusta ja lisää rohkeutta olla oma itsensä. Ajattelen myös konkreettisten esiintymistaitojen (riittävän kuuluva puhe, silmiin katsominen, yleisöön päin seisominen…) kuuluvan tähän kategoriaan. Toisin sanoen kaiken sen, mikä rohkaisee oppilasta tutustumaan omaan itseensä, ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja tunteitaan ulospäin ja tekemään sen sosiaalisesti rakentavalla tavalla. Näiden taitojen toivoisin kuuluvan jokaisen koulun arkeen.
3. Teatteri taiteenalana. Tällä hetkellä valitettavasti koen, että tämä on taiteen perusopetuksen etuoikeus. Koska teatteria ei mainita opetussuunnitelmissa, sen opettamiseen ei ole peruskoulussa raivattu tilaa eikä aikaa. Eikä opettajia ole koulutettu opettamaan teatteria edes sen vertaa kuin musiikkia tai kuvataiteita. Toki toivon, että tämä tulee tulevaisuudessa muuttumaan ja että teatteri saa arvoisensa aseman muiden taideaineiden joukossa. Mutta tällä hetkellä näen tämän mahdolliseksi vain kouluissa, joissa on ilmaisun erityispainotus ja normaalia enemmän aineellisia ja henkisiä resursseja.
4. Teatteri hyödyttömänä välipalana. Tämä on näkökulma, johon omassa opetuksessani rohkeasti kannustan opettajia. Teatteriperinteeseen kuuluu lukematon määrä leikkejä, jotka ovat näennäisesti täysin hyödyttömiä, mutta naurattavat ja aktivoivat oppilaita. Ne myös salaa kannustavat ryhmätyöskentelyyn ja heittäytymiseen sekä vähentävät mokaamisen pelkoa. Ajattelen, että näiden leikkien hyödyntäminen opetuksen välipaloina toteuttaa opetussuunnitelmien vaatimusta toiminnallisuudesta, kokemuksellisuudesta ja elämyksellisyydestä.

Olen pitänyt useita koulutuksia otsikolla ”haluaisimme lisätä draamaa, mutta emme tiedä, miten”. Vastaukseni löytyy useimmiten kohdasta neljä. Toki kannustan myös tunne- ja esiintymistaitojen opetteluun, mutta toivon, että tämä osasto nelikosta on jo ehkä parhaiten käytössä. Erilaisten draamakasvatuksellisten menetelmien käyttäminen rikastuttaa ja elämyksellistää arkea varmasti, mutta niiden syvällisempi haltuunotto vaatii jo enemmän koulutusta. Pidän kuitenkin äärettömän tärkeänä, että peruskouluissa tehdään teatteria, joten itse etsin vastauksia teatterileikkien parista.

Jatkan keskustelua aiheesta mielelläni kommenteissa!