Olen opettanut teatteria jo 13 vuotta. Vanhat oppilaat tulevat silloin tällöin varovasti tervehtimään: ”en tiiä, muistatko mua, mutta opetit mua silloin-ja-silloin”. Nöyryys on useimmiten turhaa, muistan kyllä. Muistan sirpaleita, spesifejä hetkiä, mielikuvia, tunteita. Muistan, että yksi lähti opiskelemaan luonnonvara-alaa ja toinen harrasti taikuutta. Kolmas halusi tulla kutsutuksi eri nimellä kuin mitä vanhemmat käyttivät ja neljäs asui perhekodissa.
Tiedän monista oppilaistani paljon asioita. Vuosia kestävän pedagogisen suhteen aikana kertyy valtava määrä tietoa. On asioita, joista oppilaat ovat itse halunneet tulla puhumaan juuri minulle ja on asioita, jotka olen kuullut osana opetustilannetta tai tunnin alkua odotellessa. Ja on asioita, joista olen kuullut vanhemmilta tai mitä olen itse havainnut ja päätellyt. Suhtaudun kaikkeen minulle jaettuun arvostaen, lämmöllä ja vakavuudella. Teatteriopetus on hyvin intiimiä. Minulla on paljon tietoa, tulkintaa ja näkemystä monista oppilaistani. Ja se tuo minulle valtaa.
Jaettujen asioiden määrä ei ole tasaveroinen. Opettajan ja oppilaan suhde ei voi olla täysin vastavuoroinen, sillä kasvattaja ei voi luopua omasta vastuustaan koskaan. Martin Buberin mukaan kasvatussuhde ei voi koskaan perustua täydelliseen molemminpuoleisuuteen ja vastavuoroiseen toisen näkökulman huomioimiseen. Jos näin tapahtuu, kasvattava yhteys Buberin mukaan päättyy ja muuttuu ystävyyssuhteeksi. (Värri 1994, 249-250.) Oppilaani eivät tiedä minusta ollenkaan niin paljon kuin minä heistä – useimmat opettajat haluavat pitää selvän rajan siviili- ja työminänsä välillä. Kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värrin (1994, 252) mukaan kasvattaminen vaatii kasvattajalta reflektiivistä asennetta; sitä että ”ihminen elää kohtaamisessa ja on kuitenkin vetäytynyt”. Opettajuuteen liittyy vastuu opetustilanteesta ja sen mukana tietty etäisyys: osallistujien täytyy pystyä keskittyä tekemiseen, ei opettajaan.
Värri (1996, 116) muistuttaa, että kasvattajana oleminen merkitsee ensisijaisesti vastuuta toisesta ja vastuuta toiselle. Opettajana vastaan tilanteista ja pystyn hetkessä johdattelemaan tapahtumien kulkua haluamaani suuntaan. Mutta myös oppilailla on oikeus pitää omista rajoistaan huolta. Teatteriopetukseen liittyy paljon sanomattomia sääntöjä ja ihanteita liittyen luottamuksellisuuteen, jakamiseen ja rajojen venyttämiseen. On hyvä muistaa, että sinänsä tervetullut avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sisältää sen, että ketään ei painosteta mihinkään suuntaan – ei etenkään jakamaan yksityisiä asioitaan. Opettajana minun täytyy muistaa, että oppilaat eivät välttämättä ole tottuneita asettamaan omia rajojaan. Hetken imussa voi liian herkästi kertoa jotain, jota ei todellisuudessa ole valmis jakamaan. Tällöin minun täytyy osata toimia niin, että en omalla olemuksellani aseta standardia johonkin, mihin oppilas ei ole valmis tai halukas. Opettajan täytyy olla valmis kannattelemaan kaikkia tilanteita ja toisaalta vetämään selkeitä rajoja niin, että hän voi tämän vastuun kantaa.
Pedagoginen tahdikkuus on mielestäni oiva termi, jonka avulla vastuuta voi lähestyä. Pedagoginen tahdikkuus on Max van Manenin kehittämä termi. Se on hänen mukaansa tapa olla olemassa. Tahdikkuus on sitä, että 1) näkee sensitiivisyyttä tarvitsevan tilanteen, 2) että ymmärtää sen merkityksen, 3) että aistii tuon tilanteen erityisyyden, 4) että tietää mitä ja miten tehdä ja 5) että oikeasti tekee jotain. (Sipman, Thölke, Martens & McKenney 2019, 1188.) Tahdikkuus on taito siinä missä muutkin ja sitä voi harjoittaa. Tahdikkuus vastaa Värrin toiveeseen siitä, että mukaansa kasvattajalla tulisi olla ”vastaanottamisen ja vastaamisen viisautta” (Värri 2002, 124). Ja tämä taito taas on dialogin taitoa.
Dialogisuus on filosofinen käsite, joka pyrkii löytämään näkökulmia ihmisen ja maailman väliseen suhteisuuteen. Dialogisuusfilosofiassa tärkeää on aito halu kuunnella ja hyväksyä toisen toiseus. Siis se, että toista ei koskaan pysty lopullisesti ymmärtämään ja selittämään. Dialogisuus vaatii jokaiselta osapuolelta enemmän kuin passiivinen, hallitsemaan pyrkivä ja suoritusorientoitunut suhde maailmaan. Tämä ajatus on opettajalle armoton. Aidon kuuntelun ja toisen kohtaamisen opettaminen vaatii, että myös opettaja antautuu hetkelle. Mutta se on myös haastavaa ja vaikeaa. En voi lähteä suorittamaan dialogista opettamista, sillä lukitsemalla päämäärän etukäteen olen jo lipunut pois tästä hetkestä. En voi ajatella tekeväni asioita jotain varten, jotain päämäärää kohti. Kohti todellisuutta, jota voi jollain tavalla hallita tai pakottaa johonkin etukäteen ajateltuun malliin. Täytyy vain olla läsnä ja avautua kohti Toista. Toinen ihminen ei ole väline, jolla voi saavuttaa hienoja esityksiä tai yleisöpaljoutta. Vaan hän on päämäärä sinänsä.
Aitoon kohtaamiseen sisältyy ajatus siitä, että saattaa paitsi vaikuttaa toiseen, myös vaikuttua itse. Ilman tätä alttiutta ei kohtaaminen ole mahdollista. Kohtaaminen ei ole asia, jonka voi määrätä etukäteen tapahtuvaksi eikä se ole asia, jonka joskus oppii ja siitä eteenpäin hallitsee. Tietoisuus omasta toiminnasta ja sen jatkuva arviointi on taideopettajalle välttämätöntä. Muistuttelen itseäni jatkuvasti siitä, mikä mielestäni teatteriopetuksessa on tärkeintä ja yritän pysyä nöyränä ja vastaanottavana. Uskon, että jos kaikki olisimme aidosti kiinnostuneita muuttuvasta todellisuudesta, malttaisimme kuunnella toisiamme avoimesti ja hyväksyisimme itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme, olisimme kaikki tasapainoisempia ja maailmassa vallitsisi enemmän kunnioitusta. Toivon, että osaan omassa työssäni hahmottaa ne sensitiivisyyttä vaativat hetket ja että osaan toimia niissä tilanteissa. Ja siten olla sen luottamuksen arvoinen, jota minulle lankeava valta vaatii.
Käytetyt lähteet:
Sipman G. Thölke J. Martens R. & McKenney S. 2019. The role of intuition in pedagogigal tact: Educator views. British educational research journal. Vol. 45 (6). 12/2019.
van Manen, M. 2015. Pedagogical Tact. Left Coast Press, Inc. California 2015.
Värri, V-M. 1994. Kasvatuksen perusteista. Teoksessa Lehtovaara, J. & Jaatinen, R. (toim.) Dialogissa Osa 1. – Matkalla mahdollisuuteen. Tampereen yliopisto. Tampere 1994.
Värri, V-M. 1996. Kasvattajan esiymmärrys kasvatuksellisen hyvän ehtona. Teoksessa Lehtovaara, J. & Jaatinen, R. (toim.) Dialogissa Osa 2. – Ihmisenä ihmisyhteisössä. Tampereen yliopisto. Tampere 1996.
Värri, V-M. 2002. Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Tampereen yliopistopaino. Tampere 2004.
