Opetan tällä hetkellä teatteritaide osana yhteiskuntaa -kurssia, jonka tavoitteet opetussuunnitelman mukaan ovat:
- Harjoittaa ja löytää oma persoonallinen tapa ilmaista esityksen keinoin yhteiskunnallista teemaa tai aihealuetta
- käyttää omia kokemuksia taiteellisen työn lähtökohtana
- kannustaa oppilasta havainnoimaan teatteritaidetta yhteiskunnallisena ilmiönä
- ohjata oppilasta analysoimaan kriittisesti kokemaansa ja näkemäänsä, myös yhteiskunnallisuuden ja osallisuuden näkökulmasta
- rohkaista oppilasta unelmoimaan toisenlaisesta yhteiskunnasta teatterin keinoin
Ryhmä on itse valinnut esityksen teemaksi sukupuolen yhteiskunnassa; erityisesti sukupuolia koskevat normit ja oletukset sekä epätasa-arvoisuuden. Työskentely on innokasta ja hedelmällistä ja seuraamme paljon ajankohtaista uutisointia ja keskustelua. Törmään kuitenkin uudestaan ja uudestaan omaan valta-asemaani opettajana. Kun prosessoimme translain kaltaisia ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita, käymme väistämättä myös itse arvokeskustelua. Ja minä opettajana olen avainasemassa siinä, kenen ääni kuuluu. Seuraa mielenkiintoinen ristiriita: taiteellisen ryhmän taiteellisena ohjaajana olisin vapaa ohjailemaan ryhmän katsetta sinne, minkä koen itse tärkeäksi. Omat yhteiskunnalliset näkemykseni eivät olisi rasite, vaan etu.
Mutta olen paitsi taiteilija, myös opettaja ja periaatteessa minun tulisi pyrkiä antamaan poliittisesti sitoutumatonta opetusta. Opetushallituksen ohjeiden mukaan opettaja saa ilmaista omia poliittisia mielipiteitään ja hän saa haastaa oppilaita perustelemaan omiaan. Tämä ei tee vielä opetuksesta poliittisesti sitoutunutta. (Kaihari & Honkala 2021). Ja myönnän auliisti, että kun nyt alamme ryhmän kanssa keskustelun translaista, poikien koulumenestyksestä tai naisiin kohdistuvista odotuksista, on aivan selvää, että omat henkilökohtaiset mielipiteeni paistavat läpi.
Mutta opetusneuvokset Kaihari ja Honkala (2021) toteavat myös, että ”opettajan tulee kuitenkin aina ottaa huomioon, että hänen näkemyksensä vaikuttavat etenkin nuoriin oppilaisiin erityisen voimakkaasti. Opettajan tehtävä luokassa on huolehtia, että keskustelu on kaikkia kunnioittavaa.” Ja tämä on ainakin itselleni helpompaa toteuttaa periaatteessa kuin käytännössä. Kun asia on hyvin henkilökohtainen (kuten se on, onhan meillä kaikilla jokin sukupuolikokemus ja näkemys siitä, millainen se yhteiskunnan silmissä on) ja möyritään taiteen äärellä, kielenkäyttö ja itseilmaisu ei aina ole akateemisen hillittyä. Uutisoinnin aktiivisempi seuraaminen tai vaikkapa translakiin liittyvät eduskunnassa pidetyt puheenvuorot saavat teatteriryhmäläiseni pöyristymään, pilkkaamaan, syttymään, voimaantumaan, aktivoitumaan ja toimimaan. Taiteen kannalta tämä kaikki on hyvää ja toivottavaa ja kaikin voimin lietson tätä ilmiötä. Koen, että kurssin tavoitteet saavutetaan juuri silloin, kun ryhmä kiinnittää huomionsa ympäröivään maailmaan, havaitsee epäkohtia ja tekee kaikkensa muuttaakseen näitä epäkohtia taiteen keinoin. Ja jotta olisi vapaus luoda, vapaus yrittää, vapaus kokeilla ja vapaus ilmaista omia mielipiteitään, täytyy olla myös vapaus kärjistää ja käyttää värikästä kieltä. Jos teemme taidetta, joka väittää, kyseenalaistaa ja pyrkii tekemään jotain näkyväksi, se imaisee herkästi mukaansa. Ja tällöin eri mieltä olevalla henkilöllä on suuri kynnys ilmaista omat ajatuksensa.
Periaatteessa opettajana velvollisuuteni olisi jatkuvasti muistutella siitä, että asiat eivät ole yksinkertaisia, vaan usein hyvinkin ristiriitaisia ja sidoksissa moniin muihin ilmiöihin. Tällöin eriävän mielipiteen omaavat henkilöt luultavasti uskaltaisivat helpommin ilmaista ajatuksensa. Mutta muistuttelu pelkän muistuttelun vuoksi on kuin kaataisi vettä liekkeihin – se tappaa kaiken motivaation ja lannistaa syttyneen halun saada aikaan muutos. Sitä paitsi monesta asiasta olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ne ovat hyvin yksinkertaisia ja että esimerkiksi sukupuolten moninaisuuden kieltäjät ovat yksiselitteisesti väärässä. Olen täysin varma, että mikäli ryhmä olisi kanssani radikaalisti eri mieltä, haastaisin heitä paljon enemmän perustelemaan ja kyseenalaistamaan ajatuksiaan. Mutta nyt minun on helppo heittäytyä virran vietäväksi ja nauttia tekemisen meiningistä ja motivoituneista nuorista taiteilijoista. Ja on hyvin mahdollista, että ryhmässä on tietämättäni joku tai joitain henkilöitä, jotka eivät koe oloaan turvalliseksi eivätkä tule nähdyiksi. Koska heillä on erilaiset poliittiset mielipiteet.
Toisaalta ajattelen, että yksi tärkeimmistä tehtävistäni opettajana on välittää arvoja. Ja esimerkiksi oman työnantajani arvolähtökohta on ”oppilaan persoonallisen taidekäsityksen hyväksyminen, tukeminen ja kehittäminen. Nuorisoteatterin opetuksen keskeiset arvot ovat opiskelijalähtöisyys ja henkilökohtaisuus. Opetus kannustaa oppilasta luovuuteen, heittäytymiseen ja yhteistyöhön ryhmässä.” (Riihimäen nuorisoteatterin opetussuunnitelma). Koen, että mahdollistamalla intohimoisen taiteellisen prosessin oppilaiden tärkeäksi kokemasta yhteiskunnallisesta teemasta seison nimenomaan näiden arvojen takana. Ja samaan aikaan tiedän, että jos ryhmässäni on joku, joka kokee, että hän hukkuu muiden vahvojen mielipiteiden alle, tämä arvopohja ei hänen kohdallaan toteudu.
Koen tämän ristiriidan edustavan hyvin sitä, mikä on tyypillistä nimenomaan taideopettajuudelle. Työskentelen instituutiossa ja edustan instituution arvoja ja käytänteitä. Niin työnantajani, kollegoideni, rahoittajien, oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja oikeastaan ihan kaikkien täytyy luottaa siihen, että en valjasta opetusta omaksi keppihevosekseni ja tee taidetta oma poliittinen agenda edellä. Että sallin monenlaisten mielipiteiden ja ajatusten näkyä ja kuulua ja olla osana opetusta. Ja toisaalta minun on lähes mahdotonta erottaa itseäni ja omia arvojani, kun työskentelemme taiteen parissa; etenkin, kun teemme yhteiskunnallista teatteria. Toki kaikki materiaali ja lähtökohdat tulevat ryhmältä itseltään ja itse toimin enemmän moottorina ja ohjaavana silmänä. Mutta omat henkilökohtaiset mielipiteeni ja arvoni näkyvät väistämättä niissä valinnoissa, joita teen ja ilmauksissa, joita käytän. Ja tunnen jatkuvasti tasapainoilevani sillä rajalla, jonka toisella puolella on oma vapaus ilmaista omia mielipiteitä ja toisella puolella liika vaikuttaminen oppilaisiin ja sanojen asettaminen heidän suuhunsa. Ja voin vain toivoa, että käytännön opetustyön ohikiitävissä tilanteissa teen enemmän edellisiä kuin jälkimmäisiä valintoja.
Käytetyt lähteet:
Kaihari K. & Honkala S. 2021. Saako kouluissa puhua politiikkaa? https://www.oph.fi/fi/uutiset/2021/saako-koulussa-puhua-politiikkaa-kysymyksia-ja-vastauksia-yhteiskunnallisten-asioiden
Opetussuunnitelma. Riihimäen nuorisoteatteri. www.rnt.fi/opetussuunnitelma
