Kävin taannoin katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän Angels in America, jolle muuten lämmin suoitus, jos syksyn esityksiin vielä saa lippuja!
Tony Kushnerin kirjoittama Angels in America esitettiin ensimmäistä kertaa 1991. Pari vuotta myöhemmin se sai Broadway-ensi-iltansa ja on sittemmin voittanut monia palkintoja, mm. parhaan näytelmän Tony-palkinnon. Näytelmä on tunnettu ja kehuttu; sitä on mm. kutsuttu käänteentekijäksi amerikkalaisessa draamakirjallisuudessa. Näytelmää on esitetty 1990- ja 2000-lukujen aikana usein ja myös uudestaan Broadwaylla, mutta Suomeen tämä tuli vasta nyt, vuonna 2025, ensimmäistä kertaa. Ehkä sen nelituntinen kesto on epäilyttänyt teattereita. Näytelmästä on tehty myös minisarja ja jopa oppera. Angels in American tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 80-luvun puoliväliin. Tarinan keskiössä on kaksi pariskuntaa: heteroparilta vaikuttava Harper ja Joe ja homopari Prior ja Louis. Molemmilla pareilla on omat ongelmansa ja kaikilla henkilöillä omat tragediansa. Harper käyttää aivan liikaa valiumia eikä kykene poistumaan kotoaan ja Joe kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa: hän on mormoni ja naimisissa naisen kanssa, mutta tuntee outoa kiinnostusta miehiä kohtaan. Prior taas paljastaa heti näytelmän alussa Louisille sairastavansa aidsia. Tämä uutinen murentaa Louisin maailmaan ja hyvin pian hän hylkää Priorin. Syyllisyyden tuskista kärsivä Louis tapaa Joen ja heidän välilleen muodostuu suhde. Samaan aikaan Prior makaa sängyssään ja hallusinoi enkeleitä ja haamuja, joiden mukaan hän on profeetta ja maailman aika on loppumassa. Pariskuntien lisäksi tärkeä henkilö on Roy Cohn, joka on todellisen maailman innoittama piinkova asianajaja. Cohn on Joen esihenkilö ja oikea kylmien arvojen ruumiillistuma. Hän on myös kaappihomo ja saa tietää sairastavana aidsia, mutta ei voi paljastaa tätä kenellekään. Kun Cohn joutuu sairaalaan, hän kertoo syynä olevan maksasyöpä. Cohn ostaa itselleen uusia, järjettömän kalliita ja vaikeasti saatavilla olevia kokeellisia lääkkeitä. Näistä huolimatta Cohn kuolee ja tämän lääkkeet varastetaan Priorille. Niiden avulla Prior selviytyy kuoleman porteilta takaisin elämään.
Seksuaalisuuden tematiikka kulkee siis tärkeänä elementtinä pitkin näytelmää. Joe kamppailee omien halujensa kanssa: hänen tarinansa etenee kiinnostuksesta kokeiluun, salaiseen suhteeseen, vaimon jättämiseen ja lopulta aivan uuteen elämään. Hänen vastapareinaan ovat Louis, joka on elänyt jo pitkään avoimesti homona ja Roy Cohn, joka kyllä viettää aktiivista seksuaalista elämää miesten kanssa, mutta ei aio avoimesti kertoa siitä, koska ”hinteillä ei ole valtaa”. Joe on tässä ristipaineessa: hän voisi jatkaa valkoisen heteromiehen etuoikeutettua elämää, johon kaiken kukkuraksi hänen uskontonsa painostaa, tai sitten hän voi kuunnella omia tarpeitaan ja tunnustautua homoksi. Jälkimmäinen tarkoittaa luopumista Cohnin paljon arvostamasta vallasta ja etenemismahdollisuuksista. Näytelmässä esitetyt mahdollisuudet olla homo ovat siis peittäminen ja teeskentely tai avoimuus ja vallasta luopuminen. Joe joutuu painimaan vaihtoehtojen kanssa, sillä hän ei ole vielä tehnyt valintaansa. Joella on vielä vaimonsa kulissina, hän on vielä hetero-oletuksen suojaama. Kuten Ahmed kirjoittaa, on normaalia olla hetero. On normaalia mennä naimisiin, saada lapsia, on normaalia olla hyvä vanhempi, naapuri, puoliso ja kansalainen. Kaikki tämä normaalius on myös normatiivista, eli yhteisö ohjaa vahvasti elämään juuri näiden sääntöjen ja oletusten mukaan. (Ahmed 2014, 149). Joella on vielä kaikki tämä suoja, mutta painiskellessaan oman seksuaalisuutensa kanssa, hän näkee kahdenlaista esimerkkiä: Louisin, joka on jättänyt kumppaninsa siksi, että tämä sairastaa aidsia sekä Cohnin, joka peittää oman homoutensa viimeiseen saakka ja kaikin keinoin pysyäkseen vallassa. Millaiset mahdollisuudet Joelle jää vaikuttaa elämäänsä, jos hän päättää olla avoimesti homo? Jos Cohn machona kaappihomona on vallan ytimessä, on sen ulkokehällä aidsia sairastava homo, Prior. Hän ei kiinnosta ketään, hänellä ei ole minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia.
Kun Joe tekee omaa valintaansa, hän väistämättä tekee valintaa myös suhteessa omiin etuoikeuksiinsa: kun hän ei enää elä norminmukaista elämää, häneen suhtaudutaan väistämättä toisin. Ahmed toteaakin, että normatiivisyys on mukavaa niille, jotka elävät niin, mutta ei välttämättä ole mukava tulla tietoiseksi sen mukanaantuomista etuoikeuksista (2014, 147). Myös Leena-Maija Rossi kirjoittaa homo-heterosuhteiden valta-asetelmista ja niihin liitetyistä tottumuksista. Kun heteropari suutelee kadulla, se on hellyyden osoitus. Kun homopari suutelee, se on ”hehkuttamista”. Syynä tähän on heterouden ylläpito normina ja oletuksena. Normi on jotain, mikä säätelee yhteisön käyttäytymistä tai antaa sille mallin. Normi ohjaa voimakkaastikin sitä, mikä yhteisössä on hyväksyttävää tai toivottavaa. Heteronormatiivisuus tarkoittaa siis sitä, että heteroseksuaalisuus muodostaa ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan oletusarvoisen mallin elää. Ja kaikki muu kuin heteroseksuaalisuus on normin ulkopuolista, poikkeavaa. (Rossi 2015, 15, 18, 50). Joen valinta ei siis ole vain henkilökohtainen, vaan myös yhteiskunnallinen. Hänen sisäinen kamppailunsa ei ole vain yksilön kriisi, vaan se heijastelee laajempaa jännitettä, joka liittyy siihen, kuka saa näkyä ja millä ehdoin. Seksuaalisuuden esittämisen ja salaamisen politiikka kietoutuu tiukasti yhteen vallan ja hyväksynnän kanssa. Näytelmässä tämä näkyy erityisen kirkkaasti Roy Cohnin kautta: hänen kieltäytymisensä identifioitua homoksi ei johdu halujen puutteesta, vaan halusta säilyttää valta-asemansa maailmassa, joka sanktioi poikkeamista heteronormista. Joe on tämän dynamiikan keskellä. Hänellä on valta periytynyt roolien ja oletusten kautta, mutta hänen on päätettävä, jatkaako hän normien ehdoilla vai rakentaisiko jotain aidompaa – kenties samalla myös haavoittuvampaa – identiteettiä.
Joen valinnat liittyvät siihen, suostuuko hän elämään valheellisesti normin suojassa vai hyväksyykö hän itsensä ja sen myötä mahdollisen marginalisaation. Toisaalta Joe ei ole turvassa edes omassa heterosuhteessaan, sillä siitäkin puuttuvat monet ”onnistuneen” heterouden merkit: lapsettomuus ja ahdistunut puoliso ovat merkkejä siitä, että tämäkin suhde on normatiivisessä mielessä epäonnistunut – onhan lapsi mediakuvastossamme selkein merkki siitä, että suhde on onnistunut ja elämä saanut täyttymyksensä (Rossi 2015, 64). Tämä kysymys koskettaa laajemminkin niitä, jotka elävät normista poikkeavia identiteettejä: kuinka rakentaa elämää, jos ei niele yhteiskunnan tarjoamaa mallia siitä, millainen se elämä voisi olla? Ahmed (2014, 146) muistuttaa, että vaikka yksilö sanoutuisikin irti normatiivisista odotuksista ja heteronormista, muu yhteisö silti näkee hänet sen narratiivin läpi. Tässä mielessä Angels in Americassa näkyy seksuaalisuuden tematiikka yhteiskunnallisena kysymyksenä. Kyse on vallasta ja normatiivisuudesta, joihin ei ole tarjolla helppoja vastauksia tai yksiselitteisiä ratkaisuja; jokaisen hahmon polku on erilainen. Avoimuus ja totuudellisuus näyttäytyvät moraalisesti merkittävinä valintoina siinä mielessä, että lopulta näille hahmoille käy hyvin, mutta ne eivät automaattisesti johda onneen tai hyväksyntään. Esimerkiksi Louisin hahmo paljastaa, että avoimuus itsessään ei takaa kykyä rakastaa tai kantaa vastuuta. Hän jättää Priorin tämän sairastuttua, mikä ei millään tavalla ole ymmärrettävissä jalona, rakastavan puolison tekona. Samaan aikaan Prior, joka kantaa ruumiissaan sekä sairauden että seksuaalisen poikkeavuuden stigmaa, näyttäytyy traagisena mutta myös kestävyytensä ja huumorinsa kautta vahvana hahmona.
Yksi kiinnostava näkökulma Angels in Americassa on se, miten sukupuolta esitetään. Judith Butler määrittelee sukupuolen performatiivisyyden tarkoittavan, että sukupuolta voi ajatella tekona, toimintana tai esityksenä (englanniksi ”act”). Taustalla on ajatus, että esitys on toiminta, jota toistetaan. Ja sukupuolen ollessa kysymyksessä useiden eri ihmisten täytyy toistaa toimintaa enemmän tai vähemmän samalla tavalla ja julkisesti (Butler 1988, 526). Eli miehet istuvat jalat levällään, eivät väistä kadulla, eivät ilmeile ja ovat äänekkäitä. Naiset taas keimailevat, meikkaavat, hihittävät ja ovat hiljaa. Esitämme sukupuolta samalla tavalla kuin olemme tottuneet muiden sitä esittävän. Angels in Americassa näemme monia tapoja toimia miehenä. Roy Cohn esittää miehisyyden kaikkia kliseitä, Louisissa on paljon sellaisia naismaisia kliseitä, joita olemme tottuneet näkemään homohahmoissa ja Joe tasapainoilee tämän keskellä. Roy Cohn on hahmona oikea vallan ja itsekkyyden karikatyyri. Hän on perinteisellä tavalla maskuliininen, hän on röyhkeä ja ylimielinen, tunteeton ja ahne. Cohnia esittävä näyttelijä vie näyttämöltä paljon tilaa, hän huutaa ja sylkee, hän suorastaan tihkuu halveksuntaa muita kohtaan. Sen sijaan Louisia esittävä näyttelijä puhuu korkealta ja lespaten, hän heiluttaa kehoaan sen osiaan ”naismaisesti”, hän hypistelee hiuksiaan ja räpyttelee silmiään. Louisin hahmo on myös herkkä ja tunteellinen, hän itkee ja huolehtii ja oikuttelee. Molemmat hahmot ovat miehiä ja molemmat hahmot ovat homoja. Miehisyyden representaatio on kuitenkin täysin vastakohtaista. Muut näytelmän oleelliset mieshahmot ovat esityksellisyydessään lähempänä Louista, etenkin Prior. Ehkä avoin homoseksuaalisuus on syynä tähän, että hahmot näytetään perinteisesti ajateltuna ”naismaisina”. Kaapissa oleva (ja kaapissa pysyvä) Cohn sen sijaan oikein korostaa miehistä perfomatiivisyyttään, että kukaan ei varmasti tajuaisi hänen olevan homo. Angels in American kontekstissa on virkistävää se, että miehisyyden esitys on se, jolle käy huonosti. Hän jää yksin, hän kuolee, hän joutuu epäsuosioon (jälkimmäiseen tosin syynä on se, että hänen miehinen kulissinsa rakoilee ”maksasyövän” takia). Mutta naismaiset homohahmot selviytyvät voittajina.
Seksuaalisuus ei ole ainoa toiseuttava elementti Angels in Americassa. Sairauden kourissa kamppaileva Prior hallusinoi vahvasti. Hänen luonaan vierailee toistuvasti enkeli, jonka käytös ei ole missään määrin johdonmukaista. Välillä enkeli on kauhistuttava ja kamala, välillä taas kiihottava ja kutsuva. Enkeli ei tule kutsuttaessa, mutta useinkin huonolla hetkellä. Prior näkee myös esi-isiensä haamuja ja keskustelee näiden kanssa. Toisaalta myös äärimmäisen vahvana itseään pitävä Roy Cohn alkaa nähdä hallusinaatioita: hänen luonaan vierailee toistuvasti Eleanor Roosevelt, jonka kuolemasta Cohn on vastuussa. Olisi helppoa kuitata Priorin tai Cohnin hallusinaatiot hulluudella, kuten psykoosilla tai skitsofrenialla. Tai mielen pettämisenä kuoleman hetkellä, äärimmäisenä ahdistuksena. Mutta kuten Jäntti & co. (2019, 14) toteavat, ”tällöin huomiotta jää psyykkiseksi sairaudeksi mielletyn tilan syntykonteksti, kuten rakenteellinen, henkinen tai fyysinen väkivalta. Huomion keskittyessä oireisiin varsinaiset syyt jäävät hoitamatta.” Angels in Americassa ei anneta ymmärtää Priorin olevan hullu, vaikka olemme tottuneet pitämään harhoja näkevää ihmistä sellaisena. Prior ei myöskään usko itse olevansa profeetta, vaikka enkeli näin tälle vakuuttelee. Prior pysyy selväpäisenä ja vahvana, ainakin omaan tilaansa nähden vahvana. Henkilöt suhtautuvat näkyihinsä epäuskoisesti, alistuvasti, kiukkuisesti, kiihkeästi – vuorovaikutteisesti. Ikään kuin he olisivat tasavertaisia henkilöitä, ikään kuin hallusinaatiot olisivat oikeasti olemassa. Kaikki näytelmän yliluonnolliset hahmot näyttäytyvät hallitsemattomina ja arvaamattomina, ne ovat epätodellisia, mutta vaikuttavia ja tulevat kutsumatta eivätkä poistu pyytämällä. Ne ovat ikään kuin kuten katastrofeja, jotka kohtaavat maailmaa kyselemättä, sopiiko tulla.
Sarah Ahmed kirjoittaa ”toisista”, erilaisista kuin me itse. Nämä toiset uhkaavat meitä tai uhkaavat tehdä meistä toisenlaisia. Heihin liittyy negatiivisia tunteita, jotka puolestaan vahvistavat sosiaalisia hierarkioita. (Ahmed 2014, 4). Toiseus ei ole vain passiivista poissulkemista, vaan aktiivista affektiivista prosessia, jossa tunteet kuten pelko, inho tai häpeä kiinnittyvät tiettyihin kehoihin, identiteetteihin ja ilmiöihin. Angels in Americassa toiseus ei kuitenkaan ilmene vain yksiselitteisesti “me” vastaan “he” -asetelmana. Näytelmä rakentaa tilanteita, joissa toiseutta ei voi ulkoistaa vain yhteen hahmoon tai ryhmään. Esimerkiksi Joe, mormoni ja republikaani, on samanaikaisesti etuoikeutettu ja sisäisesti ristiriitainen. Hän kokee toiseutta suhteessa omaan seksuaalisuuteensa, mutta samalla ylläpitää järjestelmää, joka sortaa muita kaltaisiaan. Hänen vaimonsa Harper puolestaan kokee olevansa näkymätön, unohdettu ja hylätty – mutta hänen harhansa ovat aivan yhtä todellisia kuin Priorin näkyjen maailmat. Toiseuden kokemukseen liittyy myös keho – sairas, sukupuolittunut, ei-normatiivinen keho. Priorin aidsia sairastava keho on näkyvä ja samaan aikaan yhteiskunnallisesti pyritään tekemään se näkymättömäksi. Sairaus nähdään usein yksityisenä, jopa hävettävänä tilana, mutta näytelmä tuo sen esiin julkisesti, poliittisesti ja ruumiillisesti. Tämä ruumiillisuus on vastarintaa normatiivista järjestystä vastaan: keho, joka kieltäytyy hiljenemästä tai katoamasta, tekee poliittisen eleen. Angels in America tuo lavalle kehoja ja tarinoita, jotka usein jäävät syrjään. Se haastaa katsojan empatiaa ja kykyä nähdä ihmisyys siellä, missä yhteiskunta sen kiistää.
Angels in America sijoittuu 1980-luvulle ja on jo yli 30 vuotta vanha teksti. Seksuaalivähemmistöjen kannalta tuota aikakautta leimasi tyypillisesti aidsin pelko, mutta lääketiede ja valistus ovat saaneet nämä ennakkoluulot taittumaan. Angels in America, tai sen sukulaisteos Rent toivat lavalle erilaisia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, joista vähemmistöt itse innostuivat ja jotka he tunnistivat: tarinat olivat aitoja ja hahmot monipuolisia, uskottavan kaaren omaavia kokonaisia henkilöit. Molemmat kirjailijat viettivät paljon aikaa LGBT-piireissä ja ainakin Kushner itse on homo, mikä luultavasti on vaikuttanut teosten vastaanottoon. Mutta representaatiot eivät nykyäänkään automaattisesti ole vivahteikkaita tai pääty hyvin. Vielä 2000-luvulla elokuvissa ja tv:ssä homohahmo tyypillisesti kuolee, joutuu väkivallan uhriksi tai vähintään joutuu naurunalaiseksi. Näin käy Broadback mountainissa, Single manissa, Boys don’t criessä ja Black Swanissa. Homot voivat olla tarinan päähenkilöitä, mutta he eivät selviä hengissä. Tai näin oli ainakin pitkään. Viime aikoina media on ilahduttavasti alkanut kertoa myös toisenlaisia tarinoita. Tarinoita, joissa henkilöt voivat aktiivisesti harjoittaa omaa homouttaan ja silti selviytyä voittajina ja hengissä: Killing Eve on täynnä tappavan hauskoja queer-hahmoja ja Call me by your name olisi voinut hyvin olla heterotarina, eikä mikään olisi muuttunut. Myös representaatiot ovat moninaistuneet, tai ainakin niistä keskustellaan. Vielä muutama vuosi sitten Kansallisteatterissa nousi kohu, kun miespuolinen näyttelijä esitti transnaista, ja näin vahvistettiin stereotypiaa siitä, että transnaiset ovat kuitenkin vain miehiä mekossa. Mutta asia otettiin vakavasti ja näytelmää muokattiin. On ilahduttavaa, että esitysten ja tarinankerronnan eettisyyttä ja representaatioiden tarkkuutta pohditaan nykyään yhä avoimemmin ja julkisemmin. Taide ei enää voi piiloutua pelkän luovan vapauden taakse, vaan sen odotetaan kantavan vastuuta siitä, miten vähemmistöjä kuvataan ja millaisia merkityksiä nämä kuvaukset yhteiskunnassa tuottavat. Keskustelu representaatiosta ei ole enää marginaalinen kysymys, vaan se on noussut keskiöön osana kulttuurista muutosta kohti inklusiivisempaa ja oikeudenmukaisempaa esittämistä.
Tämä kehitys ei tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet – pikemminkin se paljastaa, kuinka pitkä matka on vielä jäljellä. Esimerkiksi translakikeskustelu Suomessa tai “cancel-kulttuuriin” liittyvät jännitteet osoittavat, kuinka haavoittuvia vähemmistöt edelleen ovat julkisessa keskustelussa. Samalla ne osoittavat, että näkyvyys tuo mukanaan sekä voimaa että riskejä: kun marginaalissa olleet ryhmät pääsevät osaksi valtavirtaa, he joutuvat myös entistä tarkemman tarkastelun ja usein arvostelun kohteeksi. Silti kehityksen suunta vaikuttaa lupaavalta. Yhä useammin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt saavat itse kertoa omat tarinansa, olivatpa he sitten kirjoittajia, ohjaajia tai näyttelijöitä. Tämä muuttaa tapaa, jolla queer-elämä kuvataan: ei enää pelkkänä kärsimyksen ja marginalisaation kertomuksena, vaan myös ilon, rakkauden, ystävyyden ja arjen kautta. Representaatioista tulee monimuotoisempia ja realistisempia. Ei siksi, että halutaan olla poliittisesti korrekteja, vaan koska maailma on monimuotoinen, ja taiteen tehtävä on peilata tätä todellisuutta.
LÄHTEET:
Ahmed, S. 2014. Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press 2004, Reprinted 2014.
Butler, J. 1988. Performative Acts and Gender Constitution: An Essay in Phenomenology and Feminist Theory. Theatre Journal. Vol. 40, No. 4 (Dec., 1988), pp. 519-531 The Johns Hopkins University Press 1988.
Jäntti, S., Heimonen, K., Kuuva, S & Mäkilä, A. 2019. Hulluus kulttuurisena kysymyksenä. Teoksessa Jäntti, S., Heimonen, K., Kuuva, S & Mäkilä, A. (toim.) Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto 2019.
Rossi, L-M. 2015. Muuttuva Sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus 2015.
