Pohdin usein, mitä ihmettä minä oikein opetan, kun opetan teatteria?
Opetanko taiteenlajia nimeltä teatteri? Sitä, miten näytellään tai millaisiin asioihin ohjaajan tulee kiinnittää huomiota? Tai esityksen kirjoittamisen perusteita? Kaikkia niitä valon ja äänen ja puvustuksen ja lavastuksen kaltaisia taidemuotoja, joiden summana muodostuu teatteriesitys? Tai teatterin historiaa ja nykyilmiöitä, sen erilaisia alagenrejä ja yhteiskunnallista kontekstia? Sitä, millainen asema teatterilla taiteena on ollut kautta aikojen, millaisia muotoja se on historian saatossa saanut ja miten esityskäsitys on muuttunut?
Vai opetanko niitä taitoja, joita teatteria tehdessä tarvitaan? Vuorovaikutustaitoja: kuuntelua, ehdottamista, neuvottelua. Luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä, toisen asemaan asettumista, mahdollisuutta katsoa maailmaa toisesta vinkkelistä? Teatterissa tehdään jatkuvasti yhdessä toisten kanssa ja yhteistyötaidot jalostuvat pakostakin. Teatteri on luonteeltaan sosiaalista ja ryhmätyöskentelyä – koskaan kukaan ei voi työskennellä täysin yksin. Vaikka kirjoittaisi, ohjaisi, lavastaisi ja puvustaisi oman monologin, viimeistään esitysvaiheessa tarvitaan toisia ihmisiä, yleisöä. Teatterissa läsnä on aina Toinen. Toinen tekijä, vastaanottaja, kerronnan kohde. Ilman vuorovaikutusta, empatiaa ja dialogisuutta teatteri typistyy pelkäksi egoistiseksi oman navan kaiveluksi.
Entä itseilmaisu? Omaan itseen tutustuminen, omien vahvuuksien löytäminen, itsetunnon vahvistuminen? Ehdottoman tärkeää, ja teatteri antaa taidemuotona oivan mahdollisuuden tähän. Se on kehollista, sosiaalista ja kokemuksellista. Teknisiä vaatimuksia ei juuri ole ja hyvin kokemattomankin on mahdollisuus loistaa ja saada väkeviä elämyksiä. Kun ihminen tekee teatteria, hänellä ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin käyttää itseään materiaalina – se on ainoa kokemusmaailma, joka hänellä on. Teatteri tulee hyvin lähelle omaa itseä, jolloin tekijä on hyvin haavoittuvassa asemassa. Kun tällöin tulee nähdyksi ja hyväksytyksi, sillä on suuri merkitys itsetuntemukseen ja itsetuntoon.
Viimeinen, äärimmäisen tärkeä taito, jota teatteriopettajan voin opettaa, on taiteellinen ajattelu. Juha Varton mukaan tämä tarkoittaa sitä, kuinka kaikki taiteena ilmituleva on ”kauttaaltaan mahdollisuutta nähdä, kokea ja ajatella toisin”. Tämä johtaa mahdollisuuteen arvioida toisin tuttujakin ilmiöitä. Voidakseen toteutua täydessä voimassaan, taiteellinen ajatteleminen vaatii kykyä ja rohkeutta ajatella asioita myös muilla tavoilla, kuin niillä, jotka on jo oppinut. Vallitsevan näkemyksen horjuttaminen tai kyseenalaistaminen ei aina ole miellyttävää tai helppoa kummallekaan osapuolelle. Mutta Varton mukaan taiteessa ”on mahdollista toimia, esittää, ilmaista, saada näkyväksi ja kuuluvaksi vallitsevasta ajattelusta eroavaa ajattelua”. (Varto 2008, 15). Taiteellinen ajattelu on subjektille aidosti uutta, radikaalia ja reaktioita herättävää. Taiteellinen ajattelu ei yhdisty ikään tai kokemukseen. Se on mahdollisuus, joka vaatii rohkeutta ja vapautta.
Varton (2008, 15) mukaan suurin kasvatuksellinen ongelma on se, että lapset ja nuoret ajetaan kaikessa ajattelussaan kohti mahdollisimman suurta normaalia, tavanomaista, erottumatonta, keskinkertaista. Ihanne on se, että kukaan ei erotu massasta – ei ajattele, tunne tai koe eri tavalla kuin muut. Koomikko Hannah Gadsby (jonka itse löysin vasta nyt) puhuu showssaan Nanette siitä, miten ympäröivän yhteiskunnan arvot tatuoituvat yhteisön jäsenten mieliin jo pienenä. Ja se, minkä on oppinut olevan väärin, tuntuu väärältä vielä senkin jälkeen, kun on alkanut jo itse kyseenalaistaa oppimaansa. Gadsbyn konteksti on hänen oma lesboutensa ja sisäänrakennetun homofobian aiheuttama häpeä, mutta sama mekanismi näkyy muussakin ajattelussa. Kun tottuu lapsesta asti ajattelemaan, että normista poikkeaminen ja erilailla ajatteleminen on väärin, on aikuisenakin hyvin hankalaa olla vapaa ajattelemaan uudella tavalla.
Jos taideopettajana pystyn käyttämään minulle annetun ainutlaatuisen mahdollisuuden ja osaan rohkaista oppilaita ajattelemaan asioita toisin kuin he ovat tottuneet tekemään, koen ajavani juuri tätä asiaa. Toivon, että tunneillani erilaisuus on aidosti rikkaus. Se ei saa olla vain hyväksyttyä, vaan arvo sinällään. Erilaisuudesta juuri meillä on mahdollisuus oppia. Sen, että joku ei mahdu vallitsevan normin sisään, täytyy tulla huomioiduksi positiivisella tavalla. Ongelmana on, että ryhmä kuin ryhmä alkaa hyvin pian tuottaa omaa normikoodistoaan. Kun ihmiset alkavat toimia yhdessä, alkavat hyvin pian muodostua sekä käyttäytymissäännöt että se, mikä juuri heidän keskuudessaan on outoa ja väärää. Ja sen horjuttaminen ei jälleen kerran välttämättä ole helppoa eikä miellyttävää. Kuten yliopiston lehtori Riku Saastamoinen kirjoittaa, teatteriopetus ei ole autoritääristä vaan rakentuu sosiaalisesti. Normien täytyy perustua yhteiseen sopimukseen, jotta ne eivät tuota syrjintää tai jätä varjoonsa aidosti uusia ajatuksia ja näkökulmia. (Saastamoinen 2016, 143) Ja se, pystynkö vaikuttamaan tähän mekanismiin, vaatii minulta opettajana aktiivisuutta, uskallusta ja tarkkaavaisuutta.
Mitä siis opetan, kun opetan teatteria? Taidemuotoa, sen vaatimia taitoja, omana itsenä olemista, taiteellista ajattelua. Opetan sitä, miten ajatella asioita toisella tavalla. En useinkaan tiedä, osaanko sitä edes itse. Miten voisin päättää etukäteen näkeväni jonkun asian toisin? Ei ihme, että usein tunnen olevani mahdottoman tehtävän äärellä.
Joskus ajattelen, että kun opetan teatteria, opetan fiktiota. Fiktio sisältää itsessään mahdollisuuden ajatella toisin. Se sisältää toisin silmin katsomisen ja toisen asemaan asettumisen. Fiktio luo tarinoita, toisenlaisia maailmoja ja elämyksiä. Fiktion kehyksessä on turvallista olla joku muu, käyttäytyä kuin joku muu, kokeilla toimia kuin joku muu. Fiktio tuotuna näyttämölle on teatteria. Se, että saa yleisön uskomaan fiktion todeksi, vaatii teatterillisia taitoja. Ja se, että fiktio toimii herättelijänä yleisössä, vaatii sitä, että sillä on olemassa joku linkki todelliseen maailmaan. Fiktio suojaa, fiktio paljastaa ja fiktio mahdollistaa tulkinnat.
En tiedä, onko fiktio riittävä määre sille, mitä kaikkea teatteriopetus on. Tuskin. Mutta ainakin se on jotain, mistä pitää kiinni.
Käytetyt lähteet:
Saastamoinen, R. 2016. Tanssi yliopistossa. Kirjoituksia uuden koulutus- ja tutkimusalan muotoutumisesta. Edita Prima oy. Helsinki 2016.
Taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän opetussuunnitelman perusteet 2017. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/taiteenperusopetus/3689874/tekstikappale/3766647
Varto, J. 2008. Kohti taiteellista ajattelemista. Synnyt 02/2008. https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792374/varto.pdf
