Hajanaisia mietteitä siitä, mitä taitoja opetan, kun opetan teatteria.
Törmäsin hiljattain ajatukseen, että teatteritaiteen perusopetuksessa tulisi ensimmäisten vuosien aikana oppia selkeän puheen, kuuluvan äänen ja yleisölle avaamisen kaltaisia taitoja. Näitä teknisiä taitoja väheksymättä lähestyn itse ihan toisesta vinkkelistä.
Heti alkuun huomio, että teatteri on niin rikas ja vanha taidemuoto, että en edes kuvittele pystyväni määrittelemään sen olennaisia ja tärkeimpiä osia. Tämä on omaa, tämänhetkistä ajatteluani. En edes usko, että on mahdollista määritellä ylipäätään teatterin tärkeimmät elementit – kaikki on kyseenalaistettavissa. Ehkä se, että esitys ei ole koskaan toistettavissa täysin samanlaisena, on ainoa asia, jonka luulen olevan suhteellisen pysyvä. Ja toisaalta on mahdollista, että joku on keksinyt esitysmuodon, joka lähtökohtaisesti on teknisesti jokaiselle kokijalleen samanlainen – kuin kirja tai elokuva. En siis missään vaiheessa väitä tiivistäväni jotain yleismaallista teatterin olemusta tärkeysjärjestykseen. Jotakin taitoja kuitenkin opetan, kun annan teatteritaiteen perusopetusta. Mitä siis pidän itse tärkeimpänä?
Läsnälo. Mutta mitä on läsnäolo? En tiedä, voinko antaa siihen kattavaa määritelmää. Yksinkertaisimmin pääsen läsnäolon jäljille, kun ajattelen sitä poissaolon kautta. Poissaollessa ei kuuntele itseään eikä muita, ajatus harhailee, ei ole vuorovaikutusta ja yhteys tähän hetkeen puuttuu. Läsnäolo sen sijaan on suuresti kuuntelua. Se on tietoista, se on yhteyttä omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Läsnäolo on mitä suurimmissa määrin keskittymistä.
Vuorovaikutus. Toisen kuuntelu, reagointi, kurottuminen toista kohti. Rakastan termiä yhteismuotoutuminen (intra-action), joka on vielä vuorovaikutuksestakin (interaction) hienovaraisempaa. Ajatus siitä, että kaikki osapuolet vaikuttavat toisiinsa ja tulevat vaikutetuiksi – ja että kaikki tämä tapahtuu niin orgaanisesti, että asiat tuntuvat syntyvän vain tyhjästä. Käsitän vuorovaikutuksen ja yhteismuotoutumisen eron niin, että vuorovaikutuksessa osapuolet kommunikoivat omia ajatuksiaan ja päämääriään, kuuntelevat toisiaan ja käyvät neuvottelua siitä, miten toimitaan. Yhteismuotoutumisessa tämä prosessi tapahtuu niin, että neuvottelu ei ole tietoista, päämäärähakuista eikä minä-lähtöistä.
Vuorovaikutustaidot ovat hyvin pitkälle teatteritaitoja. Läsnäolo, kuuntelu, kannustaminen, tuki ja myötätunto sekä toisen huomioiminen ovat väylä paitsi hyvään vuorovaikutukseen, myös perusta teatterin tekemiseen. Minulla oli ilo fasilitoida kotipaikkakunnallani koko peruskoulun ikäluokalle eräs työpaja. Huomasin konkreettisesti näitä työpajoja vetäessäni, että niissä ryhmissä, joissa oli hyvät vuorovaikutustaidot, oli myös valtavan hyvät valmiudet toimia työpajassa. Näissä ryhmissä heittäydyttiin, kannustettiin, otettiin isoja riskejä, keskusteltiin ja sitouduttiin toimintaan erinomaisesti. Sen sijaan ryhmät, joita oli vaikea saada toimimaan tai edes vastaamaan minulle, olivat poikkeuksetta niitä, joissa opettaja kertoi olevan jotain sisäistä skismaa tai muita haasteita. Näissä ryhmissä tuntui vallitsevan myötätunnon, toisen tukemisen ja kuuntelun sijaan usein pelko ja muiden arvostelu.
Tuntematon. Taiteessa en voi koskaan tietää etukäteen, mihin olen menossa. Se selviää tekemällä eikä välttämättä tule koskaan valmiiksi. Kun alan tehdä esitystä, en tee sitä mielessäni valmis päämäärä, johon pyrin. Vaan esitys muovautuu hitaasti prosessin mukaan, kaikki vaikuttaa hienovaraisesti kaikkeen ja lopulta päädytään johonkin, mitä – jos olemme onnekkaita – tuskin pystyi ennalta kuvittelemaan. Taide ja tutkimus kulkevat käsi kädessä samoja polkuja: polulle astuessa ei voi tietää, mihin se vie. Koska miksi kysyä kysymys, johon tietää jo vastauksen? Voiko etsiä jotain, jos tietää jo, mitä haluaa löytää? Miten voi koskaan löytää mitään uutta, jos tietää, mitä etsii? Mutta mistä tietää löytäneensä jotain, jos ei tiedä, mitä etsii?
Miten sinä muka aiot tutkia sellaista, mistä et edes tiedä mitä se on? Millaista tavoittelet, kun etsit sellaista, mitä et tunne? Ja jos löydät sen, mistä tunnistat sen siksi, mistä et mitään tiedä? (Menonin paradoksi, jonka tiivisti Värri 2004, 245)
Vastaukseni on taiteilijuus. Toivon, että voi opettaa jo pienestä pitäen oppilaitani taiteilijoiksi. Juha Varto (2008, 66) väittää, että ”taiteellinen ajatteleminen on vapauden tilan asettamista sille, mikä pyrkii näkyväksi.” Maailma pyrkii paljastumaan ihmisen toiminnan kautta ja jokainen taiteilija teoillaan paljastaa maailmasta osan kerrallaan. Ja samaan aikaan jokainen taiteellinen teko luo lisää ulottuvuuksia ja kerroksia maailmaan eikä maailma ole enää samanlainen taiteellisen teon jälkeen. Varton mukaan taiteellinen ajatteleminen tapahtuu meissä, jos annamme sen tapahtua. Taiteellinen ajatteleminen on paljastamista. Jos ihminen odottaa näkevänsä tai kokevansa jotain, tämä odotus peittää maailman. Mutta passiivisella odottamisella maailman on mahdollisuus paljastua meille. (Varto 2008, 66-67). Ja tällöin on mahdollista löytää jotain, mitä ei osannut etukäteen kuvitella tai odottaa. Ajatteleminen vaatii sitä, että muodostaa aina oman käsityksensä asiaan. Isot joukot eivät ajattele, vain yksilöt ajattelevat. Ajatteleminen vaatii kykyä olla avoin ja tarkka. Oman ajattelunsa rajoista täytyy olla tietoinen. Mutta ajatteleminen ei vaadi erityislahjakkuutta eikä ikää. Pientä lasta voi kannustaa ajattelemaan – ja teatteritunnilla pientä lasta voi kannustaa ajattelemaan taiteellisesti. Vastauksen löytymisen täytyy olla toissijaista, kysymisen on oltava tärkeintä.
Teatterin taidot voivat olla myös teknisiä äänenkäyttöön ja ilmaisun suuntaamiseen liittyviä taitoja. Ne voivat olla eläytymiskykyä, heittäytymistaitoa tai hyvää rytmitajua. Itselleni tärkeimpiä teatterin taitoja ovat edelliset. Niin opettajana kuin teatterin kuluttajana. Kaipaan näyttämöllä ensisijaisesti läsnäoloa, vuorovaikutusta ja sitä, että jokin asia paljastuu minulle.
Käytetyt lähteet:
Varto, J. 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. Synnyt/Origins 3/2008.
Värri, V-M. 2002. Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään. Tampereen yliopistopaino. Tampere 2004.
