Taiteen määritelmästä
Filosofia on jo antiikin ajoista pyrkinyt selittämään taidetta ja sen ydinolemusta. Mikä tekee taiteesta taidetta? Voidaanko taidetta määritellä? Ja voiko tämä määritelmä olla jotain sellaista, mikä pätee kaikkeen taiteeseen, mutta vain taiteeseen? Yrityksiä on monia ja monet niistä lähtevät siitä, että taiteilijalla tulee olla intentio tehdä taidetta. Usein taidekeskustelu lähtee siitä, että taide on sen tekijän itseilmaisua. Mutta voi se olla muutakin. Sattumanvaraisuus tai taiteen kokijan oma havainnointi tuottaa myös taidetta. Analyyttisessä filosofiassa on ehdotettu, että taide on todellisuuden representaatiota tai että tärkeintä taiteessa on sen vastaanottajalle aiheutunut esteettinen kokemus. On esitetty, että taiteesta tulee taidetta silloin, kun se asetetaan taideinstituutioon ja nimetään taiteeksi. Eri aikoina on pyritty sopimaan erilaisia muotoseikkoja, joiden avulla voitaisiin määritellä se, mikä on taidetta ja mikä jotain muuta. Silti vieläkään ei ole kyetty muotoilemaan kaiken taiteen kattavaa määritelmää. Taiteeseen liittyy oleellisesti uuden luominen ja jo olemassa olevan kyseenalaistaminen, mikä luontevasti johtaa kysymykseen: onko ainoa taidetta määrittävä tekijä se, että sitä ei voi kattavasti määritellä?
Fenomenologiassa tutkitaan sitä, miten tutkittava asia näyttäytyy. Erityisesti Martin Heideggerin taidefilosofiassa lähtökohtana on kysyvä, ei-haltuunottava tapa lähestyä tutkittavaa kohdetta. Heideggerin mukaan taiteen ontologiset kysymykset ovat luonteeltaan dialogisia ja kietoutuvat yhteen sen kanssa, miten ihminen on maailmassa. Kukaan ei voi havainnoida maailmaa täysin objektiivisesti, vaan mukanamme tulee aina eletty historia kokemuksineen. Tästä seuraa, että kaikki, mitä havaitsemme, on meille merkityksellistä jo havainnon hetkellä. Jokainen havainto on tietyllä tavalla henkilökohtainen ja ”tuttu”. (Vanhala 2014).
Myös Maurice Merleau-Pontyä kiinnostaa elävä kokemus, jossa maailma jäsentyy ja tulee merkitykselliseksi. Se, millä tavoin asiat tulevat kohdattaviksi ja ovat läsnä. Merleau-Pontyn mukaan filosofia on sitä, että opitaan näkemään maailma. (Luoto 2013, 10-12). Kirjoituksessaan Cezannen epäilys (2013, 131-132) hän luonnehtii taiteilijan luovaa prosessia, joka on hyvin samankaltainen: taiteilija tarttuu johonkin, mikä on alkuun epämääräistä ja hahmotonta, ja muotoilee sen tunnistettavaksi. ”Maisema ajattelee itseään minussa ja minä olen sen tietoisuus”, kuten Cezanne asian ilmaisee (Luoto&Roinila 2013, 131). Taide on ilmaisuteko, pyrkimys tulla osaksi maailmaa. Oleellista on antautuminen itse tekemiselle. Jos pyrkimyksenä on vain saavuttaa päämäärä, yhteys katkeaa. Kaikki alkaa maailman tunnustelusta ja sen kanssa olemisesta – taide pyrkii antamaan tälle kokemukselle muodon. Ihmisen ymmärrys maailmasta rakentuu toiminnan kautta.
Taide on tekemistä
Itselleni on luontevinta lähestyä taidetta fenomenologien tapaan maailmasuhteen kautta. Asioita ei tehdä vain jonkun päämäärän saavuttamiseksi, vaan myös niiden itsensä tähden. Tekeminen on keino tutkia jotain ilmiötä. Ajatus palaa Merleau-Pontyn ajatukseen taiteen olemuksesta ilmaisutekona. Ilmaisuteko ei ole suunnitelmallista ilmaisua, vaan aktiivista toimintaa, joka vasta päättyessään paljastaa sen, mikä teko oli. Tehdessäni esitystä en voi laatia suunnitelmaa ja valmistaa esitystä sen mukaan. Sen sijaan minun täytyy työskennellä pala palalta, kuulostella ja tunnustella ja muotoilla esitystä jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivään todellisuuteeni. Työskentelen samalla tavalla myös kirjoittaessani: aloittaessani tätä tekstiä, minulla oli vain intuitio, aavistus siitä, miten ajattelen. Sana sanalta, vähän kerrassaan minulle hahmottui tekstin oleellinen sisältö ja se löysi muotonsa. Kirjoittaminen on aktiivista toimintaa, joka tuo näkyväksi jonkun kokemuksen tai ajatuksen.
Ero löytyy suhteesta päämäärään. Aloittaessani taiteellisen prosesssin en vielä tiedä, mitä sillä haluan ilmaista. Pystyn erottamaan sen vasta siinä vaiheessa, kun hahmoton on löytänyt muotonsa. Ajattelen, että on tärkeää erotella se, onko taiteen tekeminen väyläni löytää omat ajatukseni vai väline niiden jakamiseen. Jos taide typistyy pelkäksi keinoksi välittää omia kokemuksia ja ajatuksia, jää dialogi maailman kanssa pois ja jäljelle jää vain halu vaikuttaa. Tällöin taiteilijalla ei ole itsellään halua olla alttiina muutokselle. Myös kasvatustieteilijä Gert Biesta muistuttaa, että ihmistä ei tule kannustaa pelkästään ilmaisemaan omaa ainulaatuisuuttaan ja identiteettiään. Katseen ei tulisi olla vain omassa navassa vaan hänessä tulisi herätä halu olla ja elää maailmassa, käydä dialogia sen kanssa. (Biesta 2020, 39)
Olla maailman kanssa
Mitä sitten on olla maailman kanssa? Käsitän sen parhaiten dialogisuuden perusajatuksen kautta: pyrkimyksenä on lähestyä toisia avoimesti ja kuunnellen, ilman määrittelemistä tai oletuksia. Martin Buber kuvailee dialogista maailmasuhdetta niin, että kun hyväksymme maailman sellaisena kuin se on, pyrkimättä hallitsemaan sitä, maailma voi puhutella meitä. Tätä on tulla tietoiseksi maailmasta. Voimme myös suhtautua ympäröivään todellisuuteen tarkkaillen, eli jatkuvasti määritellen, tulkiten ja sulloen sen mielessämme oleviin lokeroihin. Toista kunnioittavampi tapa lähestyä maailmaa on katsominen. Tällöin emme lähesty objektia intentionaalisesti, vaan vapaina näkemään sen, mitä se haluaa ilmaista. Näille tavoille on kuitenkin yhteistä pitää maailmaa objektina, jonain omasta itsestä irrallisena. Molemmilla jälkimmäisillä tavoilla on pyrkimys ottaa maailma tai toinen ihminen haltuun. Buberin mukaan meidän tulisi pyrkiä nimenomaan tulemaan tietoisiksi, hyväksyä maailma sellaisenaan. (Buber 1947, 10-11).
Maailman kanssa olemisessa korostuu antautuminen, kohtaaminen. Biesta kehottaa kohtaamaan maailmaa rohkeasti ei-ymmärtämällä. Hänen mukaansa taide voi luontevasti tuoda esiin ilmiöitä, jotka eivät mahdu ymmärryksemme piiriin. Kaikkeen ei aina löydy ratkaisua. Ja taide voi kehottaa meitä silti kohtaamaan nämä asiat pakenemisen sijaan. Kun asiaa ei yritetä ymmärtää tai siitä ei yritetä oppia, vaan sen sijaan kysytään ”mitä tämä yrittää sanoa minulle” tai ”mitä tämä yrittää opettaa minulle”, oman ymmärryksen piiri laajenee. Mutta samalla annamme asioiden puhutella, koskettaa ja opettaa meitä. Avaudumme dialogille. (Biesta 2020, 100-101.)
Heideggerin ajatus gelassenheitista, silleen jättämisestä, miellyttää. Meidän tulisi hyväksyä se, että maailma ympärillämme ei ole hallinnassamme. Maailma ei ole jotain, jonka voimme rationaalisuudella ja päämäärätietoisuudella ottaa haltuun. Voimme aidosti olla maailman kanssa vain jättämällä sen silleen, suhtautumalla siihen kuin salaisuuteen. Avoimin mielin ja aidosti läsnä ollen ja kuunnellen.
Siinä missä Merleau-Pontyllä yhdistyvät taide ja filosofia, Biestan mukaan taiteella ja kasvatuksella on kiinteä yhteys: molemmissa yritetään löytää keinoja päästä dialogiin maailman kanssa ja pysyä siinä (Biesta 2020, 39). Itse olen teatteriopettaja. Elän maastossa, jossa taide ja pedagogiikka sulautuvat yhteen, vaikuttaen toinen toiseensa. Näen, että kaiken toimintani tulisi juontua pyrkimyksestä päästä dialogiin. Dialogiin maailman kanssa, dialogiin Toisen kanssa. Niin taiteilijana kuin opettajanakin.
Käytetyt lähteet:
Biesta, G. 2017/2020. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017. Taideyliopisto suomenkielinen laitos. 2020.
Buber, M. 1947. Between man and man. Routledge Classics. New York 2002.
Merleau-Ponty, M. 1996. Cezannen epäilys. Teoksessa Merleau-Ponty. Filosofisia kirjoituksia. (toim. Luoto M. & Roinila T.)
Kustannusosakeyhtiö Nemo. Keuruu 2013. Vanhala J. 2014 Heideggerin taidefilosofia. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/heideggerin-taidefilosofia
