”Dialogisuus on vanhanaikaista ja pelkkää puhetta puheen takia, siitä ei pitäisi puhua enää draamaopetuksen yhteydessä ollenkaan.”
Ylläoleva lainaus on peräisin erään opetuksen parissa työskentelevän henkilön suusta. Kuullessani tämän provosoiduin välittömästi: itse pidän dialogisuutta – tai pyrkimystä siihen – ainoana mahdollisena eettisenä lähestymistapana opetukseen ja koulutukseen (tai no, miksei ihmisten kohtaamiseen ylipäätään). Ilman dialogisuutta ei ole kohtaamista ja ilman pyrkimystä kohtaamiseen opetus esineellistää sen kohteen.
Mikä dialogisuus?
Dialogisuus on filosofinen käsite, joka pyrkii löytämään näkökulmia ihmisen ja maailman väliseen suhteisuuteen. Erityisesti Martin Buber ja Emmanuel Levinas ovat tehneet mittavan uran pohtiessaan kohtaamisen etiikkaa. Dialogisuusfilosofiassa tärkeää on aito halu kuunnella ja hyväksyä toisen toiseus. Toiseus merkitsee yksinkertaisesti sitä, että toinen ei ole sama kuin minä. Toinen ajattelee, tuntee, muistaa, kokee ja toivoo asiat eri tavoin kuin minä. Toisella on erilainen historia ja erilainen tulevaisuus. Enkä voi koskaan todella ymmärtää toista, sillä en pääse irti itsestäni. Näen aina asiat omasta näkökulmastani.
Koska en voi todella ymmärtää toista, minun ei tule kuvitella, että pystyisin selittämään tai määrittelemään häntä jotenkin. Voin yrittää ymmärtää ja suuntautua toista kohti. Tämä edellyttää aitoa halua kuulla ja kuunnella, rohkeutta asettua itsekin alttiiksi ja sen hyväksymistä, että en koskaan voi ottaa toista haltuun. Buber (1923, 163-164) puhuu kattamisesta, siitä että henkilöllä on kyky elää yhteinen tapahtuma samanaikaisesti toisen näkökulmasta menettämättä mitään omasta kokemuksestaan.
Levinasin mukaan dialoginen yhteys on aina molemminpuolista. Samaan aikaan kun itsestä siirtyy jotain toiseen ihmiseen, myös toisesta siirtyy jotain minuun. Tämän molemminpuolisen altistumisen vuoksi molemmissa on jotain muuttunut pysyvästi, paluuta entiseen ei ole. Epäonnistunut dialogi taas näkyy tilanteissa, joissa jostain syystä yhteys ei ole molemminpuolinen. Voi olla, että toisella on pyrkimys vain vaikuttaa asettumatta itse alttiiksi tai että hyvästä tahdosta huolimatta suuntautuminen toista kohti puuttuu eikä mitään siksi tapahdu. Voi myös olla, että toinen ei syystä tai toisesta ota vastaan mitään. Dialogi vaatii onnistuakseen molemminpuolisen halun
Miten siis käytännössä?
Dialogisen tilanteen muodostaminen vaatii ajattelun muuttamista. Ei voida ajatella, että tehdään asioita jotain varten, jotain päämäärää kohti. Kohti todellisuutta, jota voi jollain tavalla hallita tai pakottaa johonkin etukäteen ajateltuun malliin. Sen sijaan maailmaan tulisi suhtautua ihmetellen, ei-ymmärtämällä.
Taideopetuksessa tällä asenteella on luonteva mahdollisuus kukoistaa. Taide voi luontevasti tuoda esiin ilmiöitä, jotka eivät mahdu ymmärryksemme piiriin. Kaikkeen ei aina löydy ratkaisua, mutta taide voi kehottaa meitä silti kohtaamaan nämä asiat pakenemisen sijaan. Minun ei tarvitse ymmärtää ilmiöitä eikä pyrkiä oppimaan siitä mitään. Mutta ne voivat puhutella, koskettaa ja opettaa minua. (Biesta 2020, 100-101.)
Opettajana tämä merkitsee tilanneherkkyyttä ja keskittymistä läsnäoloon. Tämä tarkoittaa usein hallinnantunteen ja suunnitelmallisuuden uhraamista. Kasvattaminen vaatii kasvattajalta reflektiivistä asennetta; sitä että ”ihminen elää kohtaamisessa ja on kuitenkin vetäytynyt” (Värri 1994, 252). Dialogisessa yhteydessä meidän tulisi pystyä toimimaan ilman lukkoon lyötyä kuvitelmaa todellisuudesta tai siitä, mitä sen pitäisi olla. Martin Heideggerin termi gelassenheit, silleen jättäminen, tarkoittaa juuri tätä. Antaa olemisen näyttää meille itsensä sellaisena kuin se on siten, että annamme olemisen olla.
Taide ilman dialogisuutta tai kasvatus ilman dialogisuutta on itselleni täysin kestämätön ajatus. Se, toteutuuko dialogisuus käytännön arjessa kovinkaan hyvin, on eri asia. Mutta ilman pyrkimystä yhteyteen, ei ole mielestäni mitään.
KÄYTETYT LÄHTEET:
Biesta, G. 2017/2020. Antaa taiteen opettaa. ArtEZ Press. Arnhem 2017. Taideyliopisto suomenkielinen laitos. 2020.
Buber, M. 1923. Minä ja sinä. WSOY. Juva 1993.
Värri, V-M. 1994. Kasvatuksen perusteista. Teoksessa Lehtovaara, J. & Jaatinen, R. (toim.) Dialogissa Osa 1. – Matkalla mahdollisuuteen. Tampereen yliopisto. Tampere 1994.
Heippa Essi!
Kiva, kun kirjoitat kiinnostavaa blogiasi. 🙂 Jäin miettimään tässä postauksessa kuitenkin sitä, että voisiko dialogisuuden kritiikkiinkin suhtautua dialogisesti? Nimittäin, jos sen kriitikin suoraan vaan tyrmää, niin sehän ei ole enää dialogiin pyrkimistä. Vai mitä ajattelet?
Totta, tässä kommentissa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä dialogiin. Myönnän auliisti. 🙂 Tämä postaus nimenomaan pyrki määrittelemään ja ymmärtämään, ottamaan haltuun eikä malttanut jäädä ihmettelemään. Kuten sanoin, väite provosoi minua välittömästi.
Toisaalta, uskon että mahdollisuus dialogiin oli tuhottu jo siinä vaiheessa kun ko. henkilö julisti dialogisuuden turhaksi. Koettelen itseäni mielelläni dialogisuuden ihmettelevällä kritiikillä, jos sellaista pukkaa vaikka sulta Helena.
Ei mulla dialogisuutta kohtaan ole oikeastaan mitään kritiikkiä, ajatushan on kaikin tavoin eettinen. Mutta tuntuu siltä, että toisinaan dialogisuusfilosofiaa tulkitaan tavoilla, jotka itseasiassa jähmettävät dialogisuuteen pyrkimyksen jäykäksi dogmiksi. Eli: jos tästä dialogisuudesta tekee dogmin tai ”säännön”, niin elävä, avoin, vuorovaikutuksellinen suhde ympäröivään todellisuuteen helposti jähmettyy.
Jäin myös miettimään tuota, että dialogi oli tuhottu jo heti, kun henkilö sanoi ensimmäisen kritiikkinsä. Olen tästä eri mieltä. Henkilöhän kommunikoi siinä vain oman sen hetkisen totuutensa. Voi olla, että hän ei todella ole kiinnostunut dialogisesta yhteydestä nyt eikä koskaan. Voi myös olla, että on. Voisiko dialogista kuitenkin olla siis se, että jättää yhteyden mahdollisuuden ns. auki…? Sillä kuten itsekin kirjoitat: ”ilman pyrkimystä yhteyteen ei ole mitään.”
Ja sitten yksi asia tuli mieleen myös pedagogiikkaan liittyen. Minä ajattelen, että pedagoginen tilanne usein sisältää sekä dialogisia että ei-dialogisia (jopa autoritäärisiä) sävyjä. Asia on nähdäkseni hyvin harvoin mustavalkoisesti joko-tai.
Kiitos kommentista! On antoisaa haastaa omia ajatuksia. Minua jäi kiinnostamaan, mitä tarkoitat sillä, että pyrkimys dialogisuuteen jähmettyy dogmiksi?
Ja minä ajattelen, että dialogisuus ei ole pysyvä tila, vaan jatkuvasti elossa ja syntyy ”uudestaan” joka hetki. Joten se, että esimerkin henkilö julisti, että dialogisuutta ei pitäisi olla draamaopetuksessa lainkaan, oli todellakin se hetki. Ja jokainen hetki, jolloin hän on samaa mieltä, ei sisällä pyrkimystä ymmärtää dialogisuutta, eli ei ole dialoginen. Jos sen sijaan tulee hetki, jolloin hän suhtautuu dialogisuuteen avoimesti: en ymmärrä sitä, mutta annan sen olla – niin silloinhan hän itse asiassa yrittää jo olla dialogissa dialogisuuden kanssa. Ja sama koskee itseä toisena osapuolena: ei se riitä, että teen kerran valinnan suuntautua toista kohti. Minun täytyy tehdä se valinta yhä uudestaan ja uudestaan lukemattomissa tilanteissa. Ajattelen, että se on läsnäoloa ja kohtaamista. Dialoginen yhteys ei ole mikään itsestäänselvyys eikä muodostu helposti. Se elää ja kuolee jokaisessa hetkessä ja katoaa välittömästi, kun oma tarkkaavaisuus herpaantuu. Se on inhimillistä ja vaatii nöyryyttä.
Kuulisin myös mielelläni esimerkkejä siitä, miten pedagoginen tilanne sisältää ei-dialogisia sävyjä – itselleni kun jo pelkkä ajatus on ihan kestämätön!